Lehemä reppii tuumenet

Ku tulle kesä ja aituuksisa ruoho on tarpeellisen rehevää, on aika laskia lehemät laitumelle. Sillon on lämmintä ja meitä kaikkia tarvitaa vahtaamaa sitä. Me ootetaa navetaa ovella risut käjesä ku äiti ja isä päästää elukoista irti parresta. Ovesta tullee lehemien suuriin silimiin nii hirviästi valua, ettei ne heti älyä lähtä mihinkää. Vaikka joku niitte karva alla varmaa muistaa, että ulukona on mukavaa, joka kesää alusa ne silti alakaa jännittää. Niitä pittää puskia ulos iha kovalla käjellä.

Ku lehemät on astunu ulos navetasta muutama askele, ne nostaa suurta päätää ja alakaa nuuhkia kesäilimaa molemmilla sieraimilla. Ne työntää kielee ulos ja alakaa ammumaa ja kohta ne mennee iha vauhkoiksi. Ne hyppää laitumia kohti hännät pystysä ja me riemuitaa sitä, ku ne riemuihtee viheriästä ruohosta ja lämpymistä ilimoista. Meillon välistä suuri urakka saaja ne menemää veräjä kohalta aituuksee.

Kohta lehemät asettuu ja alakaa näykkiä ruohua. Ne kiertää sitä kielellä ja märehtii sitä kaikesa rauhasa. Märehtivät ja kahtelevat aijan toloppia, mehtänlaitoja, valakosia piliviä ja oottavat kesäiltojen ja aamujen lypsyaikoja. Huiskivat hännillä kärpäsiä selästää.

Kerraa mulle kävi enemmän ku ohorasesti. Mää yriti ohojata yhtä lehemää oikiaa paikkaa riihiaituuksesa. Mää en osannukkaa ku piikkilanka oli vejetty korkialle eikä sollu yhtää löysällä. Iso lehemä hyppäsi aijaa yli ja repi tuumeneesa ja ison verisuonen mahastaa. Verta valu nii palijo, että se alako vaahtuaa. Mää tai joku juoksi Niskaselle soittaa elläillääkärille. Lehemä valu silti kuoliaaksi, mutta äiti ja isä ei siltikää huutanu mulle, ei nätisti eikä rumasti. Soli kamala vahinko ja mää olin kuitenki vaa lapsi. En etes älynny säälistä lopettaa maijoo juontiakkaa. Maitovasikka minusta kasvaaki.

Saivari on mustavalakonen kissa

Muu ensimmäisen kissan nimi on Saivari. Son mustavalakonen ja mää rettuutan sitä ympäri tuppaa ja kamareita, porstuaa ja kartanua. Hyysikkäänki mää sitä jälestän tai se jälestää mua, ku kissat ja pienet lapset on veistetty samasta leikkisästä puusta.

Mää en tiiä laittoinko mää ihte nime meijä kissalle vai laittoko sen äiti, muttei meillä silti saivareita pääsä oo kellää. Eikä täitäkää. Niitä on silti joillaki tai ainaki joillaki on joskus ollu, muttei kellää, jokka meillä käy kyläsä tai pyhäkoulusa tai asioilla. Mää opin, että saivarit on täitten munia ja jos niitä tullee, ne pittää kiiree vilikkaa kampata ja pestä poies niitä häätävällä pesuaineella.

Ei meillä oo lutteitakkaa, mutta äiti kertoo niistä, ku soli nähhy niitä joisaki talloisa, joisa se kävi töisä sillon kierolla ku soli kojinhoitajana. Lutteet ilimestyy yöllä sänkyvaatteisii ja purree ihimisestä verta henkiesä pitimiksi. Päivällä ne mennee konnusillaa piiloo ihimisee silimiltä. Jollaki kai sitä pittää syöpäläistenki ellää.

On meillä koiraki vähä aikaa. Son suomeepystykorva ja me annetaa sille nimeksi Nalle. Tai emmää muista, onko se nimi jo sillä vai antaako isä sen nimen. Saattaa olla sillä tavalla. Moon varsissaapasikänen ja melekee koulusa, ku Nalle kuolee yhtenä talavena. Son vielä vilikas ja jää isän hevosen reen alle ja on ihan jääsä ku isä tuo sen kotia rekikuorman kyytillä. Me märistää silimät märiksi, mutta äiti on sallaa ilonen, ku pääsee erroo yhestä ylimääräsestä suusta.

Kaua Nalle jäläkee meille otetaa toinen, karijalankarhukoira, joka räkyttää multaki hermot pilalle, eikä muusta kasva ollenkaa koiraihimistä. Nallen mää nää silti silimisä iha elävästi ku siihen mää kerkiä ihastua ikihyviksi kippurahäntää myöte. Nalle on oranssi ja sen turkki on tuuhiaa ja mää voisii silittää sitä iltaa asti. Söpyäki mää silitän, mutta sonki kissa ja keherää muutki unnee, jos vaa sevvierelle unehun maate pistään.