Kultareunaset kahavikupit

Melekee kaikki meijä posliinitton Arapiijaa, ne kultareinaset ohkaset kahavikupikki, jokka me saajaa yhtenä kesänä. Muute noo iha valakoset, mutta semmone hieno kultane reuna on siinä lautasesaki. Mää tykkää niistä ja niistä tykkää kaikki, ku noo nii kauniit ku no vähä ku pliseerattuja hammeita. Kupit oo iha suorat ja liiaa heleposti särkyvät ja niihää siinä sitte lopulta käy, että me onnistuttaa särkemää ne vuosie varrella pikku hilijaa joka ikisee. Vaikka nommeillä käytösä ainuastaa pyhäsi ja joulusi juhulavimpina päivinä.

Mustikkasoppaa ja juhannusherraa me syyää valakosesta pilikkumista, jonka poskii oo pyöräytetty siniset kukat yhellä viivalla. Kauhavarresoo nättejä uria ja kaareva pää, joka soppii ku valettu pieneenki kättee. Maitokannu reunasa oo sinisiä piliviä ja toise kylijesä kasvillehtiä, neki siniseviheriöitä. Josaki kyläsä kannuison punasia raitoja.

Yhesä kermanekasa ja sokerikupison kaulasa kirkkaasinine raita ja see kaverina kultanenki raita. Nekka on pulleva ja sokerikupii kannesoo nuppi. Ruokalautasee reunasa kulukee leviämpi vaaliasinine rantu ja mää silitä sitä sormella. Viilikupikki oo vaaliasiniset, muistaakseni jokku iha lasisiaki. Äiti laittaa viili kuppeihi illalla ja aamulla viilisoo paksu kermane kuori päällä. Soo makiampaa ku mikkää.

Meijä haarukoison luupäisiä ja siliöitä Sorsakoskia, pikkulusikoisa mukavat suipot päät ku silakalat, joita äiti paistaa aina ku mahollista. Kastaa ruisjauhoihi ja suolaa ja paistaa rapioiksi. Napsii päät irti ja nostaa pannulta ku kultaset levyt. Maitua päälle kirkkaista lasseista tai kolttereista. 

Kopeliinin hevonee laukka lujjaa

Meijä aita pieleson rautane renggas niinku puojimpielesäki. Niilo-setä pysähtyy aita ettee ja sittoo Ulijakse suihtet renkaasee kiinni. Ulijas oo Niilo-setä hevone ja son meleko hurija. Mää en uskaltas ajjaa sillä yhtää metriä, mutta se tottelee settää aina,

Isä hevone on toisellainee, semmonee lauhkia niinku isäki ja isä käskeeki meijää hevosta eri lailla. Se sannoo sille, että kävele vaii, kääveele vaai. Meijä hevone käveleeki melekee aina, sei juokse ku joskus ku mää oo nii pöhölö, että käskee sitä: Juokse Pompo, juokse! Ja Pompo polonee juoksee.

Meillo silti yksi hevone, joka juoksee joka yö. Se juoksee sängympäällä seinällä kamari isosa ja komiasa kobeliinisa, joka on tuotu Ruotsista. Mulle tullee aina hätä ku mää kahto sitä valakijaa hevosta ja sitä toista ruskiampaa. Niillon kiire ja tuntuu, että jostaki see arapialaisee linnan takkaa hyökkää muita hevosia niitte perrää. 

Jos moisi iso ja mies ja mullois turpaani ja miekka ja ulias hevone, mää pelastaisi see naise, jonka noo siinä seinällä ryöstäny. Tai, voisimmää vaa unehtua kahtoo sitä kuutamuaki. 

Lehemät losottaa loorii

Ku lehemä losottaa loorii som melekee semmone hetki, että vois nostaa käjen lippaa. Siinon pontta ja aitua luonnoovoimaa ku elukka antaa hievahtamata seisaaltaa kusta tulla petonipohojaa. Sillä kasvaa kesällä kaura ja ohora ja pottuki. Niinku sonnallaki, joka lopsahtaa issoina ja märkinä ja kiehuvina lättyinä sammaa looriii. Taliko piikit raapii korvii korkiaa särkyä ku isä tyhyjentää looria tunkion jatkoksi. Sekkaa on siirtyny olokia lehemie alta. Noo pantu niille yöksi luonnoolakanaksi, puhtaaksi ja siistiksi, ettei tuumenet sotkevu sattumasontaan.

Hevone kakkantaa pehemiämmi, pyöriöinä palloina, jokka vois melekee heti pakata annospusseihii emännille ruusuje höysteeksi. Kävellesäki hevoset nostaa vähä vaa häntää ja pyörähyttää nätisti maaha pollukka kerrallaa, kesät talavet. Monasti haistelen ja seuraa reestä tai kärrystä toimitusta samalla ku hevonen taittaa matkaa rauhallisee tahtii. Hevoseekakk haisee hupaselta.

Naveta nurkalla hevone jättää pyöryläkekoosa ommaa parkkipaikkasa.  Son yhtä tavallista ku kanampaska kartanolla, muttei yhtä ilikiiää jalakojee alla.

Lampaat kerkiijää pyörittää mustia papanoita joka paikkaa niinku niillois hirviä kiire ja kai niillonki. Naput ei silti oo viheliäisiä ja niillon hauska tehä vähä konnuuttaki. Niinku pistää niitä mustia napuja salamiakkitönttöön ja narrata niitte oleva makiaisia. Sylykyä on sitte piisannu taas rykii aikaa, ku naput ei salamiakilta maistuneekkaa.

Lättyjä ja hillua

Äiti paistaa lättyjä aina iso kasa. Se paistaa niitä mustalla raskaalla pannulla ja hällällä ku ei meilloo sähköjä. Hällämpessää pittää pistää lissää puita, muute hällä jähtyy, eikä ruualaitosta tuu yhtää mittää.

Määki saa joskus hakia puita liiteristä. Mää kassaa puita syllii nii iso kasa, että justii pysty kurkistaan puitte yli. Sitte pistä yhe puu poikittai nii että läjä pyssyy mu sylisä koko matka tuppaa asti. Liiteri on navetaa takana, soo pikku matka pienelle puunkantajalle,

Äiti pistää pannulle lönti voita ja pyörähyttää sitä siinä nopiasti ympäri ja se sullaa siihe ja tirisee. Sitte äiti kaataa lättytaikinaa pannulle pyöriäksi ja alakaa oottaa, että se paistuu kultaseeruskiaksi. Sitte äiti kääntää läty toisimpäi ja paistaa toisempuole, nostaa läty pinnoo ylimmäiseksi.

Me pistetää lätympäälle sokeria tai hillua, jota äiti tekkee aina marioista ja mansikoista. Maijon kaas lämmi lätty tuntuu juhulavalta rualta, vaikka se onki vaa välipallaa. Tekkee äiti toisiaki mukavia välipaloja, niinku vatkaa meille munia vaahoksi illalla. Pullamössyäki me syyää ja markuusyömää.