Pälävet on poisa

Meijän kartanolla on kesä. Kaikki pälävekki ojjo hävinny, vaikka kesä alakaa aina oikiasti justii niistä. Pälävet tietää aina ensimmäissä, että kesä on tulosa. Niistä sullaa lumi ku aurinko paistaa niihi kaikkei parhaite. Lume sulettua pälävistä pilikistää mustaa murraa ja harmaata heinää. Joskus niistä näkkyy viheriijää ruohuaki aivanku kesä ois vaa ollu lume alla piilosa talavelta.

Kesä tuo meille pikkulintuja, joitten tulua seurataa tarkastasti. Ku pääskyset tullee meillä huokastaa helepotuksesta, ku eijjoo virkumpia lintuja ku pääskyset, jokka koukkaa laajasa kaaresa melekee kartanohietikkoo asti. Jos moisin joskus lintu moisi ainaki pääskyne, ku moo nii nokkela ja sukkela, että kerkiä monasti ensimmäisenä joka paikkaa. Pahhuuteenki joskus. Niinku sillonku mää sylykäse mustikkasylykyä Kataja-Villen polokupyörä istumelle. Soli nolua. Ville on yksi rakkaimmista vieraista meillä, mutta moon pieni, enkä aina käsitä kuinka. Eikä äitii silimäkkää kerkiä joka nurkan taka.

Pääskysten pesät on hupasimpia, harmaat savia ja ne pystyy liimaamaa ne katorrajjaa.  Sieltä ne huitasee ihteesä pitkää liitoo kartano yli ja naveta taka ja kaikille laitumille asti. Ja lajo välikköö.

Kottaraisekki kuuluu kessää ja tullee joka vuosi yhtä varmasti ku kesä tullee. Västäräki kohalla mua aina alakaa naurattaa ku se keikuttaa pyrstyä nii mukavasti ja kävelee reippaasti iha ommaa tahtii. Västäräkit ovvarmaa pappie lintuja ku niillon mustat liperit. Tai emmää tiiä, voi ne olla ihimistenki.

Ku leivoset laulaa riihiaituuspellolla, isä käskee meitä kuuntelemmaa sitä tarkasti. Me kahtotaa ku ne lentää ojan pyörtänöille, joihin ne tekkee pessää, eikä me tytöt ainakaa mennä ikkää niitä pesiä särkemää. Joskus voijaa kahtella niitä munia ja kiertää pesiä varovasti kauempaa. Kerra mää itke surkiana pikkulinnuu pesällä. Soo iha aita vieresä ojasa ku me löyetää se naapuri Hannun kaas. Sielon jo poikaset ja mää tykkää Hannusta ku sillon ruskiat silimät ja son nätti ja mukava. Hannu käskee mun ottaa pesästä poikasia ja mää en ala ottaa ku muusta nii ei saa tehä. Tiiän sen vaikkoon vasta nelijä. Hannu suuttuu ja ottaa poikasen ja litistää sen kuoliaaksi enkä mää tykkää see jäläkee Hannusta millonkaa. Enkä nääkkää sitä ikinä. Mää en tapa lintuja ku yhesti ku kaajan vahingosa puisen laatikon kartanolla kananpoikasen päälle. Kärmeitä mää kyllä tapa ku kasvan, mutta nei ookkaa lintuja.

Kesän tietää siitäki, ku me saajaa kesäset koltut ja voijjaa juosta ulukona palijain jalloin. Liia aikusten ei silti saa avojalloin alakaa kulukia ku siitä voi tulla sairaaksi ja saaja kuoleman tauin. Hiirenkorvie aikaa kesä ojjo nii varmasti tullu, että sillo voi melekee aina hilipasta hyysikkä ilima kenkiä. Se alakaa Anttilasa olla ny justiisa sitä aikaa. Uusia perhosia aletaa jo oottamaa, mutta uusii pottuihi ovvielä pitkä aika, vaikka potut ojjo pantu aikoja sitte itämää.

Äitillä kasvaa herne käjesä

Mun äitin käjesä oo herne. Son sen käjen nahkan alla ja ku sitä koittaa sormella, se liikkuu ja yrittää karata. Son ollu siinä iän kaiken, eikä äiti tiiä mistä son siihe tullu. Sittei tartte kuulema leikata lääkärisä poijes ku ei soo kipiä, ainuastaa hupanee.

Mun äitisä on sen äitin näkyä. Äitin tukka ja silimät on ruskiat ja ku mun äiti nauraa, see silimäkki hyppelee sen naurun völijysä. Ja mää rakastan mun äitin naurua ja sitä ku äiti silittää ja letittää mun tukkaa ja neuvoo mulle, että ensin pannaa laamapaita ja sitte vaaliampunaset aluhousut. Jos multa tipahtaa nappi villatakista, äiti ompelee see heti takasi ja opettaa mullekki, mite siihe lankaa pyöritellää ensii solomu.

Ku mää pissaa aina vaa housuu, äiti pessee mu vaatteita ja sannoo nätisti, että yrittäsii olla pissaamata. Mää yritänki monta vuotta ku mää nää, että äitii käsiä palelee ku se hakkee talavella jäätyneitä pyykkejä ulukua narulta.

Muu äitii ääni on heliä ja son laulanu nuorena kuorosaki Kitiiojalla. Son alottanu virsiä opistolla ja kojinhoitajakoulusa ja seuroisa enämpi ko monet toiset. Äiti on muistanu kaikkien virsie numerot ja vanahat sanat, mutta nytte ku äiti o vanaha ne kaikki on muutettu. Äiti ei ennää löyä virsiä ku kaua kahtelemalla, eikä see ääni ennää soi ku sillonku soli lapsi ja molin lapsi ja soli nuori ja molin nuori ja ku se tuli vanahaksi ja mää tulin peräsä.

Äitillä on käjet täynä työtä ja ku äiti istuuki, äiti tekkee jotaki. Se kuttoo meille lapasia ja sukkia, se koriaa vaatteita, se ompelee uusia, se tekkee meille, se tekkee muille. Navetasa äiti syöttää lehemät ja vasikat, siat ja lampaat, kanat, kukkot ja kissat. Lypsää lypsettävät, kantaa tonkat, pessee lypsyvärkit ja pittää huole siitä, että meiltä lähtee aina puhasta maitua meijärii.

Äiti leipoo leivät, vastaa nisutaikinat, kuorii potut ja hakkee kellarista mehupullot. Tekkee maksalaatikolle voisullaa ja puolukkasuvosta, pistää nisu sissää äitiepäiväksi rusinoita. Käärii kesäsi kaalikääryleitä ja keittää päivä maijosta punasta herraa juhannuksena. Pistää piparkaakut pinnoo peltisee rasiaa ja joulutortut pahavilaatikkoo. Luutuuaa laattiat ja pöyät ja pistää puhtaat tuukit pöytää joka pyhä ja puhtaat lakanat petehi joka lauvantai.

Äiti käskee meijää pukia pyhävaatteet pyhinä, käskee istua hilijaa ku isä aukasee ratio jumalanpalaveluksee aikaa. 

Äiti rakastaa kukkia ja kasvimaata. Se opettaa nykkimää ruohua karihtoille ja rikkaruohot pois porkkanoitte sejasta. Äiti poimii mariat pensaista ja mehtästä, neuvoo oikiat silimukat ja nurijat. Opettaa merkkaamaa. Kertoo kirijoista: Kurijista, Kotiopettajattarista ja huutolaisista.

Äitillon ikävä äitiä. Ku muu äiti Miria oli kuuen vanaha see äiti kuoli. Siitä asti äiti oo itkeny äiti perrää. Määki oo joskus itkeny sitä, ettemmä ikkää oo nähäny sitä mummua, jonka hiukset ja silimät on ruskiat niisä mustavalakosisa kuvisa muu vanaha äitii kaapim päällä.