Pystyrantune kolttu

Mää istun opiston juhulasalisa etupenkisä. On melkee kesä ja sinne on tuotu koivuja sisälle. Virsi nousee korkialle ja kertää suure salin seiniä myöte takasi jokkaisee penkkii. Ääni nuokkuu etteempäij passeli hittaasti niinku meijä virsillon tapana. Joskus värsyjä veisataa päällekkäinki ja som mu syämesä suurinta. Mää kerkiä kuunnella jokkaise soinnu ja ihimetelläkki niitte ihanuutta välisä.

Sisällon valosaa ku on päivä ja kesä ja aurinko paistaa juhulii jokkaisesta akkunasta. Mullon päällä uusi valakiapohojane kolttu, jonka helema alla on pönköttävvää harsua. Se tekkee hammeesta ihimeellise ja mää näytä siinä sallaa omasta mielestä sajulta, vaikkei semmosesta saakkaa varmaa äänee aatella.

Koltuson viheriöitä rantuja, jokka kulukee vyötäröltä helemaan ja rantujen keskellon punasia kukkia siistisä rivisä. Kolttu passaa mulle yhtä hyvi ku äitin tekemät, mutta tämä moon saanu kummitätiltä ja son siksi aiva erityinee. Semmosta ei oo ensinnäkkää kellää toisella. Ja son nii nätti, että mää melekee pujota muu silimät laattialle ku mää koko ajan silimäile niitä kukkia ja rantuja ja hypistele hyppysillä helema alla pönköttävä harsorreunaa.

Ku mää istuu, kolttu kasvaa muhkiaksi muu helemasa, enkä mää nää mun kenkiä ku kiikuttamalla niitä ylemmäksi polovista. Rannut mennee ristii ja mää laske mu käjet hammeehelemaa levähtää. Puhhee aikana mu ajatukset kerkijää käyä kaukana ku muu sormet silittää hammee kukkie terälehtiä.

Kolttu on yhtä ihana ku muu kummitäti. Mää oo sille tärkiä ja son ainua mun kummeista, joka tuo mulle lahajoja, vaikkemmää niitä ossaa oottaakkaa ku ei semmone oo nii tavallista. Mutta mää saa aina jotaki ihimettä. Niinku see satusee lusika, jota mää en ikkää hukkaa ja see sinisee kujotu villapaijaa, jossoo valakosia reunakuvioita ja jota mää pijän nii kaua, että mää kasvaa siihe liia suureksi.

Mää nää kummii silimisä aurinkua ku se kahtoo mua ja puhuttellee. See silimistä valluu muu silimii joka kerta hyvvyyttä, jonka mää paan taltee leikisti kirija vällii ku ee muualle ossaa.

Ku mää käyn kummilla kyläsä mää opin näkkee erityistä sievyyttä. Siinä jokkaine tavara on pistetty taite esille, ja liinavaatteet lintattu pinnoo nii että rusetit roikkuu sammaa suuntaa. Mää ala opetella kauneuen aakkosia ja mulla rasavillillä oo eesä pitkä elämä.

Latulasa laulaa linnukki aina

Pyhäsin kesällä paistaa aina aurinko ku meillei saja millonkaa. Koivut on viheriänä, ruohikko on viheriijjää  maantie ruskiijaa ja pölisee, ojanpyöntäröt täynä punasia vatukoita ja taivas sinisempää mitä talavella. Äiti ja isä päättää lähtä meijän kaas Latulaan ku mon ostettu meille uusi ratio. Son harmaa ja son Vennotapio ja siinon sanka ja kirijotusta ja se surisee ku see nappuloista painelee.

Isä ottaa ration kättee ja pistää päälle. Se saa puhua ja laulaa koko matkan perille asti ku me kävellää koko perhe sinne mehtäteitä kaikesa rauhasa. Me kävellää ensin pajan ohi mehtällaitaa ja käännytää ennen Honkisiltaa Latulaa. Se tie om maailiman nättein. Se kiemurtellee mehtä keskellä koko matkan ja me hypellää letkasa isäjja äitim peräsä. Välillä me hypätään turppaittee yli keskikohasa ja välillä me väistellää kusiaisia ja matoja rattaaittee kohisa.  Meillon jokkaisella pyhävaatteet päällä niinku joka pyhä.  

Latulan talo on pieni ja punanee ja son ollu joittenki mielestä ennee vanahaa Rauaskylä nätteimmällä paikalla. Kartano on iso tuvan takana ja eesä ja sielon sauna ja kaivo ja saunapoloku. Oma pihilaja ja kuusama saunan takana, vaikkei soo kuusama ku sillon ennen. Nysson toinen pensas.

Talosei ennää asu kukkaa, mutta kauempana on suota ja sieltä me käyää poimimasa hilloja äitii kaas ku mää kasvan isommaksi ja jaksan kantaa täyee ämpärii kotia. Nykki me käyää kahtomasa näkkyykö sielä hillankukkia vai onko se pakkanee kerenny niitä jo purra.

Latulasa ellää vielä näkymättömänä niitten pappan ja mummun henki, ku äiti sannoo, että Latulan mummua ja pappaa ihanampia eijjoo monikaa ihimine.  Ku äiti oli pieni, se kanto joka päivä päälärillä Latulaa maitua see velijelle ku soli justii syntyny ja niitte äiti oli kuollu siihee ja nii sitte Latulan mummu hoiti sitä. Näitä kävelyjä äiti kertoo meille ku me kävellää hilijaa sinne ja takasi ja käsitettää, että kello pysähtyy meillä aina pyhäsii. Me kävellää ja puhutellaa puukki ja tiietää, että Latulasa laulaa linnukki aina.

Ku me kävellää Latulan kartanolla, me löyetää sieltä violettia kukkaa. Siinon piparkaakkujen malliset lehet, eikä moo ikkää nähty semmosia ennee. Me otetaa  kukkaa vähäsee kotia ja ku muusta tullee aikune, mun  ommaa kotia leviää kaikkii paikkoihii sitä Latulan kukkaa ja nii sitä levijää meijä kottii kohta ku me tullaa takasi ja viijää ratio omalle paikalle tuppaa tuvan akkuna ettee.

Aikuset nuristaa väsykahavit ja me lapset tehhää pullasta ja maijosta topsukkaa. 

Pälävet on poisa

Meijän kartanolla on kesä. Kaikki pälävekki ojjo hävinny, vaikka kesä alakaa aina oikiasti justii niistä. Pälävet tietää aina ensimmäissä, että kesä on tulosa. Niistä sullaa lumi ku aurinko paistaa niihi kaikkei parhaite. Lume sulettua pälävistä pilikistää mustaa murraa ja harmaata heinää. Joskus niistä näkkyy viheriijää ruohuaki aivanku kesä ois vaa ollu lume alla piilosa talavelta.

Kesä tuo meille pikkulintuja, joitten tulua seurataa tarkastasti. Ku pääskyset tullee meillä huokastaa helepotuksesta, ku eijjoo virkumpia lintuja ku pääskyset, jokka koukkaa laajasa kaaresa melekee kartanohietikkoo asti. Jos moisin joskus lintu moisi ainaki pääskyne, ku moo nii nokkela ja sukkela, että kerkiä monasti ensimmäisenä joka paikkaa. Pahhuuteenki joskus. Niinku sillonku mää sylykäse mustikkasylykyä Kataja-Villen polokupyörä istumelle. Soli nolua. Ville on yksi rakkaimmista vieraista meillä, mutta moon pieni, enkä aina käsitä kuinka. Eikä äitii silimäkkää kerkiä joka nurkan taka.

Pääskysten pesät on hupasimpia, harmaat savia ja ne pystyy liimaamaa ne katorrajjaa.  Sieltä ne huitasee ihteesä pitkää liitoo kartano yli ja naveta taka ja kaikille laitumille asti. Ja lajo välikköö.

Kottaraisekki kuuluu kessää ja tullee joka vuosi yhtä varmasti ku kesä tullee. Västäräki kohalla mua aina alakaa naurattaa ku se keikuttaa pyrstyä nii mukavasti ja kävelee reippaasti iha ommaa tahtii. Västäräkit ovvarmaa pappie lintuja ku niillon mustat liperit. Tai emmää tiiä, voi ne olla ihimistenki.

Ku leivoset laulaa riihiaituuspellolla, isä käskee meitä kuuntelemmaa sitä tarkasti. Me kahtotaa ku ne lentää ojan pyörtänöille, joihin ne tekkee pessää, eikä me tytöt ainakaa mennä ikkää niitä pesiä särkemää. Joskus voijaa kahtella niitä munia ja kiertää pesiä varovasti kauempaa. Kerra mää itke surkiana pikkulinnuu pesällä. Soo iha aita vieresä ojasa ku me löyetää se naapuri Hannun kaas. Sielon jo poikaset ja mää tykkää Hannusta ku sillon ruskiat silimät ja son nätti ja mukava. Hannu käskee mun ottaa pesästä poikasia ja mää en ala ottaa ku muusta nii ei saa tehä. Tiiän sen vaikkoon vasta nelijä. Hannu suuttuu ja ottaa poikasen ja litistää sen kuoliaaksi enkä mää tykkää see jäläkee Hannusta millonkaa. Enkä nääkkää sitä ikinä. Mää en tapa lintuja ku yhesti ku kaajan vahingosa puisen laatikon kartanolla kananpoikasen päälle. Kärmeitä mää kyllä tapa ku kasvan, mutta nei ookkaa lintuja.

Kesän tietää siitäki, ku me saajaa kesäset koltut ja voijjaa juosta ulukona palijain jalloin. Liia aikusten ei silti saa avojalloin alakaa kulukia ku siitä voi tulla sairaaksi ja saaja kuoleman tauin. Hiirenkorvie aikaa kesä ojjo nii varmasti tullu, että sillo voi melekee aina hilipasta hyysikkä ilima kenkiä. Se alakaa Anttilasa olla ny justiisa sitä aikaa. Uusia perhosia aletaa jo oottamaa, mutta uusii pottuihi ovvielä pitkä aika, vaikka potut ojjo pantu aikoja sitte itämää.

Äitillä kasvaa herne käjesä

Mun äitin käjesä oo herne. Son sen käjen nahkan alla ja ku sitä koittaa sormella, se liikkuu ja yrittää karata. Son ollu siinä iän kaiken, eikä äiti tiiä mistä son siihe tullu. Sittei tartte kuulema leikata lääkärisä poijes ku ei soo kipiä, ainuastaa hupanee.

Mun äitisä on sen äitin näkyä. Äitin tukka ja silimät on ruskiat ja ku mun äiti nauraa, see silimäkki hyppelee sen naurun völijysä. Ja mää rakastan mun äitin naurua ja sitä ku äiti silittää ja letittää mun tukkaa ja neuvoo mulle, että ensin pannaa laamapaita ja sitte vaaliampunaset aluhousut. Jos multa tipahtaa nappi villatakista, äiti ompelee see heti takasi ja opettaa mullekki, mite siihe lankaa pyöritellää ensii solomu.

Ku mää pissaa aina vaa housuu, äiti pessee mu vaatteita ja sannoo nätisti, että yrittäsii olla pissaamata. Mää yritänki monta vuotta ku mää nää, että äitii käsiä palelee ku se hakkee talavella jäätyneitä pyykkejä ulukua narulta.

Muu äitii ääni on heliä ja son laulanu nuorena kuorosaki Kitiiojalla. Son alottanu virsiä opistolla ja kojinhoitajakoulusa ja seuroisa enämpi ko monet toiset. Äiti on muistanu kaikkien virsie numerot ja vanahat sanat, mutta nytte ku äiti o vanaha ne kaikki on muutettu. Äiti ei ennää löyä virsiä ku kaua kahtelemalla, eikä see ääni ennää soi ku sillonku soli lapsi ja molin lapsi ja soli nuori ja molin nuori ja ku se tuli vanahaksi ja mää tulin peräsä.

Äitillä on käjet täynä työtä ja ku äiti istuuki, äiti tekkee jotaki. Se kuttoo meille lapasia ja sukkia, se koriaa vaatteita, se ompelee uusia, se tekkee meille, se tekkee muille. Navetasa äiti syöttää lehemät ja vasikat, siat ja lampaat, kanat, kukkot ja kissat. Lypsää lypsettävät, kantaa tonkat, pessee lypsyvärkit ja pittää huole siitä, että meiltä lähtee aina puhasta maitua meijärii.

Äiti leipoo leivät, vastaa nisutaikinat, kuorii potut ja hakkee kellarista mehupullot. Tekkee maksalaatikolle voisullaa ja puolukkasuvosta, pistää nisu sissää äitiepäiväksi rusinoita. Käärii kesäsi kaalikääryleitä ja keittää päivä maijosta punasta herraa juhannuksena. Pistää piparkaakut pinnoo peltisee rasiaa ja joulutortut pahavilaatikkoo. Luutuuaa laattiat ja pöyät ja pistää puhtaat tuukit pöytää joka pyhä ja puhtaat lakanat petehi joka lauvantai.

Äiti käskee meijää pukia pyhävaatteet pyhinä, käskee istua hilijaa ku isä aukasee ratio jumalanpalaveluksee aikaa. 

Äiti rakastaa kukkia ja kasvimaata. Se opettaa nykkimää ruohua karihtoille ja rikkaruohot pois porkkanoitte sejasta. Äiti poimii mariat pensaista ja mehtästä, neuvoo oikiat silimukat ja nurijat. Opettaa merkkaamaa. Kertoo kirijoista: Kurijista, Kotiopettajattarista ja huutolaisista.

Äitillon ikävä äitiä. Ku muu äiti Miria oli kuuen vanaha see äiti kuoli. Siitä asti äiti oo itkeny äiti perrää. Määki oo joskus itkeny sitä, ettemmä ikkää oo nähäny sitä mummua, jonka hiukset ja silimät on ruskiat niisä mustavalakosisa kuvisa muu vanaha äitii kaapim päällä.

Ruttusia vieraita ja räkänokkia

Muu ympärillon aina palio väkiä. Usseimmat on mukavia ja hupasia, mutta muutama on riesaksi ja joitaki me sanotaa iha viheliäisiksikki. Niinku Latulam poikia. Nommelekee aina päissää. Sillon ne rettuuttaa ihteesä meille, eikä  niitä meinaa millää saaja takasi taipaleelle.

Meitoo monta henkiä kotona ja sitte o mummu, jolle pijetää varalla kamaria. Se tullee assuu meille aina joskus vähäksi aikaa ja meijää elämä mennee siitä aina vähä sekaste.

Mummuu mukana tullee meille lapsille leikkikavereita, mutta enite me leikitää muullon meijää serkkuje kaas. Niitom meillä yhtä palijoko Vilikkiläsä on kissoja, vaikkemmoo ikkää käyny etes sielä kahtomasa. Emmää ees tiijä misä son koko Vilikkilä.

Mutta Väliläsä me käyää usiasti ja väliläiset meillä. Ja Kytölän tyttöje kaas leikitää millon meijä kartanolla, millon Kytöläsä. Meillä mollaa kesäsii munasta ja piilosilla, joskus hypellää rinttaa tai vistiä, mutta siinä pittää olla jo vähäsee isompi, ettei sotkevu kuminauhoihi. Mää oo siinä aika hyvä ku mää vissii hyppele mun koko lapsuue läpi, välillä kävele käsilläki.

Meilloo serkkuja palijo enämpiki, tuolla puole ja tällä puole jokia ja sitte kaukana ja hirviä kaukana niinku Kuusamosa ja Orimattilasa. Kaukaa serkut tullee kyllää autolla ja meijät haetaa kauaksi kyllää niitte autolla. Sillo pannaa päälle pyhäkoltut. 

Meijä tuan penkillä istuu joka päivä tuttuja. Monasti tupa on täynä puhheesorinaa ku ihimiset raataa ja nauraa äitii ja isä kaas. Mää kuuntele tarinoita joskus pöyä allaki ja akkunalla. Kahtele Katajakankaa Johannan ruttuja ja ihimettele, mite ihimine voi olla nii vanaha ja nii hirviä mukava, ettei kukkaa toine. Joskus mää ihimettele miehiä, jokka kaivaa nokkaa ja pistää loput suuhuusa. Semmone o muusta ilikiä näköstä, eikä meijä äiti anna meijä syyä räkkää kotona eikä varsinkaa kyläsä.