Meijää isä oli sojasa ja pappa oli sojasa ja melekee joka talosta joku oli ollu sojasa. Isä oli Uhtua suunnalla ja sielä jossai, nii se sannoo ku se puhhuu siitä. Soli nuori ja laiha ja tärkiä ihimine meijä kotimaata pelastaisa. Mei ikkää lakata kunnioittamasta niitä nuoria ja vanahoja miehiä, jokka jokku kuoliki sielä josaki ku ne soti sem puolesta, että me saajaa asua vappaasa maasa.
Kotirintamallaki oli tärkiöitä ihimisiä, naisia ja lapsia ja liia vanahoja miehiä ja naisia, jokka teki kaikkia töitä nii, että jokkaine sai ruokaa ja rintamalla miehet lämpymiä sukkia.
Suruja toi sota ja pelekua uusii sukupoloviinki ja munki ikäset pelekää aina välistä tosissaa sitä, että sota alakaa vielä joskus uuellee.
Mutta ei se kumminkaa ala. Semmuistot onnii syvällä munki sielusa, että ku mää aikusena kuule Veteraanii iltahuuo, mää e lakkaa märisemästä. Mää itke issää ja äitii issää ja sitä, ettemmää ennää yhtää kertaa saa kuulla niitä tarinoita ku vihollise sotilas tullee telttaa ja suomalaiset antaa sille näläkäselle riepulle ruokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti