Muu
ensimmäisen kissan nimi on Saivari. Son mustavalakonen ja mää rettuutan sitä
ympäri tuppaa ja kamareita, porstuaa ja kartanua. Hyysikkäänki mää sitä
jälestän tai se jälestää mua, ku kissat ja pienet lapset on veistetty samasta
leikkisästä puusta.
Mää en tiiä
laittoinko mää ihte nime meijä kissalle vai laittoko sen äiti, muttei meillä
silti saivareita pääsä oo kellää. Eikä täitäkää. Niitä on silti joillaki tai ainaki
joillaki on joskus ollu, muttei kellää, jokka meillä käy kyläsä tai pyhäkoulusa
tai asioilla. Mää opin, että saivarit on täitten munia ja jos niitä tullee, ne
pittää kiiree vilikkaa kampata ja pestä poies niitä häätävällä pesuaineella.
Ei meillä oo
lutteitakkaa, mutta äiti kertoo niistä, ku soli nähhy niitä joisaki talloisa,
joisa se kävi töisä sillon kierolla ku soli kojinhoitajana. Lutteet ilimestyy
yöllä sänkyvaatteisii ja purree ihimisestä verta henkiesä pitimiksi. Päivällä
ne mennee konnusillaa piiloo ihimisee silimiltä. Jollaki kai sitä pittää syöpäläistenki
ellää.
On meillä
koiraki vähä aikaa. Son suomeepystykorva ja me annetaa sille nimeksi Nalle. Tai
emmää muista, onko se nimi jo sillä vai antaako isä sen nimen. Saattaa olla
sillä tavalla. Moon varsissaapasikänen ja melekee koulusa, ku Nalle kuolee yhtenä
talavena. Son vielä vilikas ja jää isän hevosen reen alle ja on ihan jääsä ku
isä tuo sen kotia rekikuorman kyytillä. Me märistää silimät märiksi, mutta äiti
on sallaa ilonen, ku pääsee erroo yhestä ylimääräsestä suusta.
Kaua Nalle
jäläkee meille otetaa toinen, karijalankarhukoira, joka räkyttää multaki
hermot pilalle, eikä muusta kasva ollenkaa koiraihimistä. Nallen mää nää silti
silimisä iha elävästi ku siihen mää kerkiä ihastua ikihyviksi kippurahäntää
myöte. Nalle on oranssi ja sen turkki on tuuhiaa ja mää voisii silittää sitä
iltaa asti. Söpyäki mää silitän, mutta sonki kissa ja keherää muutki unnee, jos
vaa sevvierelle unehun maate pistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti