Joulupukki assuu Niskasella

Me tiietää, että joulupukki assuu perillä. Sinne om meiltä lyhy matka: vaa aita ohi, riihe ohi, Alasmäenpää ohi ja sitte ollaa naapurim pihasa. 

Meijä joulupukki om maailima parraij. Sillei oo mittää punasta, mutta ku pieni reppipaperikello tasku liepeesä. Muute pukki oo iha harmaa, karvalakista huopatossuihi. Se puhhuu savua.

Meijäm pukki tullee ilosella mielellä. Se saattaa hypätä toisella jalalla ilimaa ja höpöttää meijät lapset iha mukaviksi. Se höpsii ja juttelee meijäm pelot pois tieheesä. Neki, joita me ollaa jouvuttu kestää ku jokku on käyny meijä akkunoitte alla meitä pieniä pelottelemasa ku äiti ja isä oo ollu navetasa. Non käyny  leikkimäsä muka tonttuja ja kahtelemasa sallaa, että ollaanko moltu kiltteinä, vaikka varmana ollaa oltu. Melekee aina.

Meijä joulupukki tuo aina lahajoja. Vähäsee, mutta sitäki rakkaampia. Sukkia ja lapasia, nukkeja, leikkiastioita, puuautoja, värikyniä. Makiaisiaki. Me lauletaa meijäm pukille ja säihkytää lettinauhoja myöte. Aukastaa lahajakku pukki om menny. Laulanu porstuasa mennessää ja jättäny meille joulun taian tuppaa pitkäksi aikaa.

Lahajoje ja leikkie jäläkee me syyää puurua ja soppaa. Kahtotaa eläviä kynttilöitä kuusesa, ihhaillaa kiiltäviä koristeita ja enkeleitä ja ollaa kiitollisia, että meillä on koti ja joulu ja talavi ja äiti ja isä ja lapset ja puita, joilla kamareisa ja tuvasa pyssyy lämpymänä.

Hevoselle isä vie leipää ja sokeria. Jouluyönä mei nukuta palio yhtää, mutta syyää enämpi ku sillon saa yölläki syyä. Äitim paistama kinkku om muriaa ja alatoopi samettista, mutta mää en tykkää limpusta. Son liiaa makia mummakkuu, mutta äiti tykkää siitä vielä vanahanaki. Nii se sannoo ja nii se tykkää.

Navettaan mennää ennenku aamu etes valakenee. Lehemäkki tietää että tämä yö on pyhistä pyhin.

Kiiltokuvavihosta

Älä ole ylypiä, vaikka ookki kaunis.

Kuoltuasi mätänet

kuitenki ku nauris.

Onni olokoo osanasi elämäsi retkellä,

nätti poika rinnallasi vihkimisen hetkellä.

Säilytä aina omanasi

lapsuuen puhas usko.

Se kestää myrskyisä,

se kestää taisteluisa,

se kestää tuskisa suurimmisa.

Uhtua suunnalla

Meijää isä oli sojasa ja pappa oli sojasa ja melekee joka talosta joku oli ollu sojasa. Isä oli Uhtua suunnalla ja sielä jossai, nii se sannoo ku se puhhuu siitä. Soli nuori ja laiha ja tärkiä ihimine meijä kotimaata pelastaisa. Mei ikkää lakata kunnioittamasta niitä nuoria ja vanahoja miehiä, jokka jokku kuoliki sielä josaki ku ne soti sem puolesta, että me saajaa asua vappaasa maasa. 

Kotirintamallaki oli tärkiöitä ihimisiä, naisia ja lapsia ja liia vanahoja miehiä ja naisia, jokka teki kaikkia töitä nii, että jokkaine sai ruokaa ja rintamalla miehet lämpymiä sukkia.

Suruja toi sota ja pelekua uusii sukupoloviinki ja munki ikäset pelekää aina välistä tosissaa sitä, että sota alakaa vielä joskus uuellee.

Mutta ei se kumminkaa ala. Semmuistot onnii syvällä munki sielusa, että ku mää aikusena kuule Veteraanii iltahuuo, mää e lakkaa märisemästä. Mää itke issää ja äitii issää ja sitä, ettemmää ennää yhtää kertaa saa kuulla niitä tarinoita ku vihollise sotilas tullee telttaa ja suomalaiset antaa sille näläkäselle riepulle ruokaa.