Melekeen pelekään mustalaisia

Mää en oo millonkaa käsittäny kumpia pittää pelätä enämpi, kantoperäsiä vaikko mustalaisia. Mää luulen että kantoperäsiä ku mustalaiset on nätimpiä.

Vaikka kohta melekeen kaikki kantoperäset on meille sukulaisia, mää en siltikää niitä kaikkia tunne. Pappa tunsi kuulema jokkaisen ja äitiki palijo ku oli ollu sielä piikana ja kierolla siksi ku kantoperäset oikasi meijän ohi opistolle jo sillon ku äitiki oli lapsi.
Meijän perällä jos lapset eivät olleet kiltteinä, ne saateetiin viiä. Emmää silti kuullu ikkää, että kettää ois viety mihinkää. Mutta soli selevä että jos ei muistanu olla kilttinä, sillo oli parempi olla sielä, misä niitei ollu.

Mustalaiset ajo aina nopioilla hevosilla. Me kuultii ne jo kaukaa ku me kuultii kaukaa junakki ja tiiettii aina, misä kohtaa tietä joku oli tulosa. Seki oli heleppo arvata, kuka oli tulosa ku kaikkihan sillon tunsi kaikki äänestä.

Mustalaisilla oli usiasti näläkä ja ne puhu isosti ja erilailla ja kerran ne välähytti puukkuaki. Yhesti mun syä hakkas melekeen laamapaijan läpi ku molin piilosa sängyn takana. Mutta sitte ku mää näjin niitten silimiä ja tukkaa, molin nähhy jotaki nätimpää ku missää. Niijen äänesäki oli semmosta värinää, etten löytäny sitä etes harmoonista. Jos oisin uskaltanu, moisin käyny koittaa sitä punasta toolia, jonka noli kerran paiskannu mehtään yhellä perällä. Sielä seasa oli rattaitaki kaajullaa.

Sej jäläkeen moon tykänny sametista enämpi ko mistään toisesta kankaasta. Aikusena mun kaikkien kamarien akkunoisa roikkuu talavella samettiset kartiinit. Hehkuvanväristä oranssia, yöösinistä, syvänkeltasta,, tummanpunasta ja mehtänviherijjää.

Mun verisuonisaki alako virtaamaa ne mustalaisten laulut, erilaisilla kielillä.

Helemapeltiä ja poikia

Koltusa on erilaisesti laskuja vyötäröllä. Non leviämpiä ku punasesa hammeesa, jonka äiti tekkee jouluksi joskus. Koltun helema leviää nätisti polovien yli ku istun kummisetän mustan komian auton takapenkillä.

Aivan yksin.

Penkki on hirviän leviä enkä uskalla aatella, onko kaikki aivan totta. Että saan istua siinä yksinää koko matkan Rauaskylästä Kuusamoon.

Meinaan tipahtaa penkiltä ku auto pomppii kolosilla teillä. Isä istuu etupenkillä setän kaas, juttelee ja on onnellisen näköne. Määki oon onnellinen, vaikken oo etes vielä koulusa. Kuus vuotta on silti pitkä aika elämää; moon muuttanu yhen kerran kojista kottii, kompastunu vuojen kynnyksisä, rääkyny vieraat vihasiksi ja oppinu leikkimää kiviraunioilla, ojisa ja lammashaasa. Oommää lypsäny lehemänki.

Kuusamoon on nii pitkästi etten ennää muista siitä mittää. Muisti herrää vasta Tuomelasa ku serkkujen lauma tervehtii meitä.

Jännitän pissat housuun.

Saunaanki pääsen, mutta jään seisoo oven pielee. Lauteilla on pitkä rivi serkkupoikia ja ne kaikki tolijottaa mua ruskioilla silimillä.

Moon nätti ja mullon letit.

Tikkuja pyllysä

Tuvan pöytä on ainaki kolome metriä pitkä ja viininpunanen. Siinon kansi ja jalat ja munki kohalla looja. Piilotan sinne sallaa kaikki ilikiänmakuset ruuat. Niinku läskit ja lämpimät rusinat, mutten ikkää alatoopia. Sommun herkkua ja se sullaa suuhun niinku aikusena jokku jouluset siniset suklaat.

Isä istuu aina pöyän pääsä ja äiti mun kohalla. Meijän ruoka on kamalan hyvvää. Kuoripotut, ruskiatkastikkeet, köyhät ritarit, hernekeitot ja kiisselit ku äiti ossaa tehä kaikkia nii hyvästi. Ylleesä mää syön aina lautaset tyhyjiksi, mutta Aino inhuuaa sipulia ja kaalia.
Mää voisin syyä kaalipattaaki vaikka kaksi lautasta. Lappapuuruaki.

Ku äiti leipoo, pöyän kansi käännetää nurimpäin. Son heti jauhoisa ku äiti levittää sitä palijo taikinan alle. Pöyälle äiti ossaa aina kaataa kerrallaa taikinaa justii sevverran mitä mennee yhtee ankkastokkaa.

Taikina leikataa ensin nelijää ossaa, sitte ne läjät pyöritellää pötkylöiksi. Äitin pötköt on aina yhtä paksuja ja napakoita. Lopusta se nappaa veihtellä pätkän, ojentaa monasti loput lastem makioihin suihin. Äitin taikinasa on voita ja maitua, munnaa, jauhoja ja kaartemummaa nii passelisti, ettei se taikina tartu millonkaa kurkkuu. Paitsi jos laittaa ihte vahingosa liian ison tönkin.

Pyhänä pöyälle laitetaa aina tuuki, ja penkit luututaa lauantaina. Kuunnellaa kirkommenoja ratiosta ja luetaa hartaasti pöyän ääresä Raamatusta. Mää tykkää eniten jouluevankeliumista ja Kolkatasta ku toinen on nii kaunista ja toinen nii surkiiaa. Pöyän toisesa pääsä pelataa muistipeliä ja lujetaa läksyjä ku sielä on kaasulamppu. Ukkosenilimoilla pöyän alle voijjaan tehä maja ja olla sielä siltä piilosa. Sonku pesä.

Joulusin pöyälle silitetää eri liinat ja se melekee salapaa hengityksen. Yhesä kapiasa on kelloja ja punastaki. Niistä kuvioista minnoon tutkinu joka sentin.

Pöyän penkeistä tarttuu monasti tikkuja pyllyy. Äiti nykkii ne irti ja puhaltaa.

Polokua pyörällä

Raimo luppaa äitille, että opettaa mua ajjaan pyörällä ku oon kärttäny nii kauan. Pakko hypellä kartanolla ympyrää ja kiertää kiikku kahteen kertaa ku niin jännittää. Mää haluan päästä vauhtiin ja ajjaa ihte niinko isot.

Raimo taluttaa pyörän tielle ja käskee mun ajjaa pajalta riihiaituuksen tykö. Siinä tullee vähäsen mutkaa ja liikaa alasmäkiä. Käsitän sen kohta, mutta sitä ennen mua ei kerkiä pelottaa mikkää.

Sarvet on nii korkialla, etten melekeen ylöty niihin. Raimo nostaa muut pettaaleille, jokka pyörii mun jalosa ku vipperät vappuna. Emmeinaa millää saaja niitä pysähtyyn, mutta Raimo on sitkiä ja jaksaa neuvua ku isä.

Raimo pittää pyörää takatuupparista, työntää vauhtia ja sannoo että ala ny polokia ja minä alan. Polijen hirviän kovvaa vauhtia meijerilavan ohi, tienhaaran ohi, aitan ohi, kiviraunion ohi, kaikkien koivujen ohi ja kohtaku oon melekeen riihen tykönä käsitän etten tiiä, miten tämä pyörä pittää pysähyttää. Sittei oo kukkaan mulle kertonu, eikä Raimokkaa hoksannu.

Hyppään poies täyesä vauhisa kuse pyörä jatkaa ojjaa pitkin pitkän matkaa. Syvän hakkaa hirviästi enkä oikein käsitäkkää mitenkä kamalasti jo alakoin pelijätä. Kävelen pyörän tykö ojjaan ja rettuutan sen takasi maantielle. Kävelytän Raimon tykö. Emmää lopettammaa ala, vaa ajamaa.

Otetaa uuet vauhit, samat hommat alakuun. Raimo pittää pyörää, mun on vaikia pittää polokimia rauhasa, Raimo pukkaa vauhtia ja kohta jo polen taas riihiaituusta päin kaikkien kukkien ohi. Tiiän justiisa mistä löytyy kissankelloja, siankärsämyä, maitohorsmaa, suolaheinää ja päivänkakkaroita, joita kasvaa vaan yhesä kohtaa ihan hiekasa.

Taaskaan en kerkiä käsittää, mitenkä sitä pittää jarruttaa ja ponkasen pyörältä täyestä vauhista. Pyörä jatkaa ojan pohojaa ja kaatuu heinikkoon. Emmuista montako kertaa. Rettuutan sen sieltä Raimon tykö niin monasti, että alan käsittää sitä jarruttamista nelijävuotiaan täyellä ymmärryksellä.

Ku ensimmäisen kerran jarrutan, teen sen nii äkkiä ja kovva että
pyörä pysähtyy ku hiekka rohisee ja melekeen lennän sarvien yli. Ei opettanu että sais jarrutta hilijasemmasti.

Ajjaan opin ja jarruttaanki. Jonaki kesänä ylötyn istumelle, sitä seuraavana ajan takatuupparistaki. Ja iliman käsiä ja käjet ristisä. Tai, no ku ristiin pistää, se pyörä mennee taas ojjaan. Kerran kaajun lammikkoonki.