Tupakkipöyän tuuki

Isän tekemän tupakkipöyän tuuki om maailiman nättein. Son äitin merkkaama tyttönä ollesaa. Siinon neliä kanttia ja serreunaa oo ommeltu semmone pitsi,josson harvasa kohasa ku kengää alle litistetty hämähäkki ja tihiäsä kohasa ku kolome rinttaa rinnakkaij. Iha liina reunasa o semmone kohta, josta tullee mielee höyhenet.

Liinaa neliäsä nurkasa on ruskia ristikko ja sempäällä kaks oranssiikeltasta kiekuraa – ja sem päällä taivaaenkeleitte hammeitte värine sinine hupane kumpare.

Liina keskellä on neliä vaaliampunasta kukkaa ja jokkaisee ympärillä kolome vaaliaasinistä kukkaa, joissoo keltaset – tai vissii oranssit keskustat. Yhe sinisee kuka terälehet on terävät, toistee pyöriät. Punasee kukaa keskellä on tummemmanpunane ympyrä ja see keskellä ruskia rinkula.

Kukkiee välillä kiemurtellee kaheväristä viherijää. Non lehtiä ja kukkie kiemuraisia ulokkeita. Iha liina keskellei oo mittää, so aiva valakia. Siihe äiti tai me lapsekki laitetaa pyhäsi kukkamaliakko. Kesällä me kerätää siihe keltasia niittyleinikeitä ja sinisiä ruiskaunokkeja, päivänkakkaroita, joison keltanen pehemiä keskusta. Semmone nyppylä.

Tupakkipöyäsä on kaheksan kulumaa pöyää kannesa ja kaheksa kulumaa pöyä alakannesa. Som pienempi. Tupakkipöytä laitetaa aina akkuna alle. Mummukamarisa son kartanonpuoleisen akkunan alla ja sen vieresä on kaksi nojatuolia. Me hypellää niillä ilimaa, vaikkei saiskaa.

Meijää kamarisa pöytä pannaa taas kartanompuoleiselle akkunalle. Sen toisella puolellon äitin ja isän sänky, toisella puolella Ainon. Son pappan velipojalle tekemä, vaaliansininen ja pääjysä hopiasta raitaa.

Pienenä tupakkipöyän alle mahtu piiloo. Ny sinne mahtuu pikkune liina ja Pellervoita.

Lehemä reppii tuumenet

Ku tulle kesä ja aituuksisa ruoho on tarpeellisen rehevää, on aika laskia lehemät laitumelle. Sillon on lämmintä ja meitä kaikkia tarvitaa vahtaamaa sitä. Me ootetaa navetaa ovella risut käjesä ku äiti ja isä päästää elukoista irti parresta. Ovesta tullee lehemien suuriin silimiin nii hirviästi valua, ettei ne heti älyä lähtä mihinkää. Vaikka joku niitte karva alla varmaa muistaa, että ulukona on mukavaa, joka kesää alusa ne silti alakaa jännittää. Niitä pittää puskia ulos iha kovalla käjellä.

Ku lehemät on astunu ulos navetasta muutama askele, ne nostaa suurta päätää ja alakaa nuuhkia kesäilimaa molemmilla sieraimilla. Ne työntää kielee ulos ja alakaa ammumaa ja kohta ne mennee iha vauhkoiksi. Ne hyppää laitumia kohti hännät pystysä ja me riemuitaa sitä, ku ne riemuihtee viheriästä ruohosta ja lämpymistä ilimoista. Meillon välistä suuri urakka saaja ne menemää veräjä kohalta aituuksee.

Kohta lehemät asettuu ja alakaa näykkiä ruohua. Ne kiertää sitä kielellä ja märehtii sitä kaikesa rauhasa. Märehtivät ja kahtelevat aijan toloppia, mehtänlaitoja, valakosia piliviä ja oottavat kesäiltojen ja aamujen lypsyaikoja. Huiskivat hännillä kärpäsiä selästää.

Kerraa mulle kävi enemmän ku ohorasesti. Mää yriti ohojata yhtä lehemää oikiaa paikkaa riihiaituuksesa. Mää en osannukkaa ku piikkilanka oli vejetty korkialle eikä sollu yhtää löysällä. Iso lehemä hyppäsi aijaa yli ja repi tuumeneesa ja ison verisuonen mahastaa. Verta valu nii palijo, että se alako vaahtuaa. Mää tai joku juoksi Niskaselle soittaa elläillääkärille. Lehemä valu silti kuoliaaksi, mutta äiti ja isä ei siltikää huutanu mulle, ei nätisti eikä rumasti. Soli kamala vahinko ja mää olin kuitenki vaa lapsi. En etes älynny säälistä lopettaa maijoo juontiakkaa. Maitovasikka minusta kasvaaki.

Juhannusta valavotaa

Juhannusta pittää oottaa koko kesä ko lapsen kesä on pitkä jo ennee sitäki. Jokkaisee juhannuksee kuuluu meillä monta tärkiää asiaa. Aina. Syvää alakaa oikei läpättään ku isä hakkee mehtästä nelijä juhannuskoivua porstua ove ettee. Se tekkee puille reiät rautakangella samalla tavalla ku se tekkee kesemmällä reiät jokkaiselle heinäseipäälle. Semmosesti, että se ensii lyö kangee rotevasti maaha monta kertaa ja sitte ku reikä on tarpeeksi syvä, se alakaa vääntää sitä isommaksi liikuttamalla kankia pyöriästi reiää ympäri. Määki ossaa matkia sammaa ja saa joskus seipäät pyssyynki pystysä.

Sitte isä ottaa jokkaise koivu kerrallaa ja tuppaa see jämäkästi ommaa reikääsä. Polokee lopuksi puu maaha kumisaapasjalalla nii että se varmasti pyssyy pystysä ja suorasa. Nelijästä koivusta tullee porstua ettee kuja, jonkä läpi mää juokse sata kertaa päiväsä eestakasi. Mää tunnen ku koivulehet koskee mun käsiä ja poskia. Kujasta meijä kartanolle tullee salasta ja kesästä ja nättiä.

Isä hakkee mehtästä koivuuoksiaki. Se tekkee äitii kaas niistä meille saunavihtoja. Mei koskaa käytetä niihi pyörää sisuskumeja, vaa äiti ossaa tehä vihtalenkit niinku ne tehtii ennen meitä. Pajuoksista kiertämällä. Mää laita vihtojen raatoja taltee ja pistä ne aikusena ulukosauna seinälle koristeeksi. Juhannusta ei tuu ilima koivuja ja saunavihtoja ja sitä savusaunaa, josa räppänä pittää aukasta ku savu alakaa kirvellä silimiä liian kaas.

Meillä keitetää aina kaas punastaherraa juhannukseksi. Tai äiti sitä keittää, ei me kukkaa muut sitä osata, isä ei varsinkaa eikä me lapset ensinkää. Herraa pittää keittää koko päivä. Yhtee issoo pattaa mennee melekee tonkallinen lehemäm maitua. Äiti pistää musta paan keskelle hällää ja antaa maijon kiehua hyvällä tulella tuntitolokulla. Siitei voi lähtä ku hätinä äkkiä hyysikkää, ku maitua pittää vahtia silimä kovana. Äitillon oma kauha herapaasa ja se hämmentää kiehuvvaa maitua vähä väliä. Jos ulukona oo hellepäivä, sisällon vielä kuumempaa.

 Monee ajan päästä maito alakaa muuttua punaseksi ja siihe alakaa tulla juustoja. Kai se äiti sitä maitua jotenki juoksuttaa ku se kerkiää semmoseksi tulla.

Ku hera on valamista, se pannaa tonkkaa ja kannetaa kaivoo kylymenee. Ku son kylymää äiti hakkee sitä sisälle sieltä päälärillä. Juhannusaattona ja juhannuksenpyhinä herraa pannaan tarijolle valakossee pilikkumii, joson sinisellä tehty kiemura kukka.

 Herraa syyää semmosennaa, siihe ei panna mittää ylimäärästä. Josaki siinon sokeria, muttei meillä. Josaki juustot on isoja, josaki murusempia, mutta meillon sopivia. Meijän hera on nii hyvvää, että sitä käy moni vieras syömäsä. Jokku tullee asiasta tehe kaukaaki. Monasti äiti joutuu lähtee lehemää alta vieraille herraa pöytää laittamaa. 

Munki juhannus mennee pilalle, jos emmää saa missää herraa syyä, mutta onneksi mää kotona kerkiä syyä maha kipiäksi.

Lapsille ostetaa juhannuksena aina korillinen limukkaa. Limukkapullojen korkit on semmosiametallisia, joison nätti kiemura, josta korkii saa kiertämällä auki. Lasisista pulloista näkkeelimukkapullojen sisälle. Mää tykkää enitee vatukalta maistuvasta limukasta, mutta Pommakki on vähä ku aikustee makusta, mutta mää tykkää siitäki. Son keltasta.

Juhannussa me saajaa valavua vaikka koko yö ja me monasti valavotaanki. Ainaki melekee.

Saivari on mustavalakonen kissa

Muu ensimmäisen kissan nimi on Saivari. Son mustavalakonen ja mää rettuutan sitä ympäri tuppaa ja kamareita, porstuaa ja kartanua. Hyysikkäänki mää sitä jälestän tai se jälestää mua, ku kissat ja pienet lapset on veistetty samasta leikkisästä puusta.

Mää en tiiä laittoinko mää ihte nime meijä kissalle vai laittoko sen äiti, muttei meillä silti saivareita pääsä oo kellää. Eikä täitäkää. Niitä on silti joillaki tai ainaki joillaki on joskus ollu, muttei kellää, jokka meillä käy kyläsä tai pyhäkoulusa tai asioilla. Mää opin, että saivarit on täitten munia ja jos niitä tullee, ne pittää kiiree vilikkaa kampata ja pestä poies niitä häätävällä pesuaineella.

Ei meillä oo lutteitakkaa, mutta äiti kertoo niistä, ku soli nähhy niitä joisaki talloisa, joisa se kävi töisä sillon kierolla ku soli kojinhoitajana. Lutteet ilimestyy yöllä sänkyvaatteisii ja purree ihimisestä verta henkiesä pitimiksi. Päivällä ne mennee konnusillaa piiloo ihimisee silimiltä. Jollaki kai sitä pittää syöpäläistenki ellää.

On meillä koiraki vähä aikaa. Son suomeepystykorva ja me annetaa sille nimeksi Nalle. Tai emmää muista, onko se nimi jo sillä vai antaako isä sen nimen. Saattaa olla sillä tavalla. Moon varsissaapasikänen ja melekee koulusa, ku Nalle kuolee yhtenä talavena. Son vielä vilikas ja jää isän hevosen reen alle ja on ihan jääsä ku isä tuo sen kotia rekikuorman kyytillä. Me märistää silimät märiksi, mutta äiti on sallaa ilonen, ku pääsee erroo yhestä ylimääräsestä suusta.

Kaua Nalle jäläkee meille otetaa toinen, karijalankarhukoira, joka räkyttää multaki hermot pilalle, eikä muusta kasva ollenkaa koiraihimistä. Nallen mää nää silti silimisä iha elävästi ku siihen mää kerkiä ihastua ikihyviksi kippurahäntää myöte. Nalle on oranssi ja sen turkki on tuuhiaa ja mää voisii silittää sitä iltaa asti. Söpyäki mää silitän, mutta sonki kissa ja keherää muutki unnee, jos vaa sevvierelle unehun maate pistään.

Latulasa laulaa linnukki aina

Pyhäsin kesällä paistaa aina aurinko ku meillei saja millonkaa. Koivut on viheriänä, ruohikko on viheriijjää  maantie ruskiijaa ja pölisee, ojanpyöntäröt täynä punasia vatukoita ja taivas sinisempää mitä talavella. Äiti ja isä päättää lähtä meijän kaas Latulaan ku mon ostettu meille uusi ratio. Son harmaa ja son Vennotapio ja siinon sanka ja kirijotusta ja se surisee ku see nappuloista painelee.

Isä ottaa ration kättee ja pistää päälle. Se saa puhua ja laulaa koko matkan perille asti ku me kävellää koko perhe sinne mehtäteitä kaikesa rauhasa. Me kävellää ensin pajan ohi mehtällaitaa ja käännytää ennen Honkisiltaa Latulaa. Se tie om maailiman nättein. Se kiemurtellee mehtä keskellä koko matkan ja me hypellää letkasa isäjja äitim peräsä. Välillä me hypätään turppaittee yli keskikohasa ja välillä me väistellää kusiaisia ja matoja rattaaittee kohisa.  Meillon jokkaisella pyhävaatteet päällä niinku joka pyhä.  

Latulan talo on pieni ja punanee ja son ollu joittenki mielestä ennee vanahaa Rauaskylä nätteimmällä paikalla. Kartano on iso tuvan takana ja eesä ja sielon sauna ja kaivo ja saunapoloku. Oma pihilaja ja kuusama saunan takana, vaikkei soo kuusama ku sillon ennen. Nysson toinen pensas.

Talosei ennää asu kukkaa, mutta kauempana on suota ja sieltä me käyää poimimasa hilloja äitii kaas ku mää kasvan isommaksi ja jaksan kantaa täyee ämpärii kotia. Nykki me käyää kahtomasa näkkyykö sielä hillankukkia vai onko se pakkanee kerenny niitä jo purra.

Latulasa ellää vielä näkymättömänä niitten pappan ja mummun henki, ku äiti sannoo, että Latulan mummua ja pappaa ihanampia eijjoo monikaa ihimine.  Ku äiti oli pieni, se kanto joka päivä päälärillä Latulaa maitua see velijelle ku soli justii syntyny ja niitte äiti oli kuollu siihee ja nii sitte Latulan mummu hoiti sitä. Näitä kävelyjä äiti kertoo meille ku me kävellää hilijaa sinne ja takasi ja käsitettää, että kello pysähtyy meillä aina pyhäsii. Me kävellää ja puhutellaa puukki ja tiietää, että Latulasa laulaa linnukki aina.

Ku me kävellää Latulan kartanolla, me löyetää sieltä violettia kukkaa. Siinon piparkaakkujen malliset lehet, eikä moo ikkää nähty semmosia ennee. Me otetaa  kukkaa vähäsee kotia ja ku muusta tullee aikune, mun  ommaa kotia leviää kaikkii paikkoihii sitä Latulan kukkaa ja nii sitä levijää meijä kottii kohta ku me tullaa takasi ja viijää ratio omalle paikalle tuppaa tuvan akkuna ettee.

Aikuset nuristaa väsykahavit ja me lapset tehhää pullasta ja maijosta topsukkaa. 

Pälävet on poisa

Meijän kartanolla on kesä. Kaikki pälävekki ojjo hävinny, vaikka kesä alakaa aina oikiasti justii niistä. Pälävet tietää aina ensimmäissä, että kesä on tulosa. Niistä sullaa lumi ku aurinko paistaa niihi kaikkei parhaite. Lume sulettua pälävistä pilikistää mustaa murraa ja harmaata heinää. Joskus niistä näkkyy viheriijää ruohuaki aivanku kesä ois vaa ollu lume alla piilosa talavelta.

Kesä tuo meille pikkulintuja, joitten tulua seurataa tarkastasti. Ku pääskyset tullee meillä huokastaa helepotuksesta, ku eijjoo virkumpia lintuja ku pääskyset, jokka koukkaa laajasa kaaresa melekee kartanohietikkoo asti. Jos moisin joskus lintu moisi ainaki pääskyne, ku moo nii nokkela ja sukkela, että kerkiä monasti ensimmäisenä joka paikkaa. Pahhuuteenki joskus. Niinku sillonku mää sylykäse mustikkasylykyä Kataja-Villen polokupyörä istumelle. Soli nolua. Ville on yksi rakkaimmista vieraista meillä, mutta moon pieni, enkä aina käsitä kuinka. Eikä äitii silimäkkää kerkiä joka nurkan taka.

Pääskysten pesät on hupasimpia, harmaat savia ja ne pystyy liimaamaa ne katorrajjaa.  Sieltä ne huitasee ihteesä pitkää liitoo kartano yli ja naveta taka ja kaikille laitumille asti. Ja lajo välikköö.

Kottaraisekki kuuluu kessää ja tullee joka vuosi yhtä varmasti ku kesä tullee. Västäräki kohalla mua aina alakaa naurattaa ku se keikuttaa pyrstyä nii mukavasti ja kävelee reippaasti iha ommaa tahtii. Västäräkit ovvarmaa pappie lintuja ku niillon mustat liperit. Tai emmää tiiä, voi ne olla ihimistenki.

Ku leivoset laulaa riihiaituuspellolla, isä käskee meitä kuuntelemmaa sitä tarkasti. Me kahtotaa ku ne lentää ojan pyörtänöille, joihin ne tekkee pessää, eikä me tytöt ainakaa mennä ikkää niitä pesiä särkemää. Joskus voijaa kahtella niitä munia ja kiertää pesiä varovasti kauempaa. Kerra mää itke surkiana pikkulinnuu pesällä. Soo iha aita vieresä ojasa ku me löyetää se naapuri Hannun kaas. Sielon jo poikaset ja mää tykkää Hannusta ku sillon ruskiat silimät ja son nätti ja mukava. Hannu käskee mun ottaa pesästä poikasia ja mää en ala ottaa ku muusta nii ei saa tehä. Tiiän sen vaikkoon vasta nelijä. Hannu suuttuu ja ottaa poikasen ja litistää sen kuoliaaksi enkä mää tykkää see jäläkee Hannusta millonkaa. Enkä nääkkää sitä ikinä. Mää en tapa lintuja ku yhesti ku kaajan vahingosa puisen laatikon kartanolla kananpoikasen päälle. Kärmeitä mää kyllä tapa ku kasvan, mutta nei ookkaa lintuja.

Kesän tietää siitäki, ku me saajaa kesäset koltut ja voijjaa juosta ulukona palijain jalloin. Liia aikusten ei silti saa avojalloin alakaa kulukia ku siitä voi tulla sairaaksi ja saaja kuoleman tauin. Hiirenkorvie aikaa kesä ojjo nii varmasti tullu, että sillo voi melekee aina hilipasta hyysikkä ilima kenkiä. Se alakaa Anttilasa olla ny justiisa sitä aikaa. Uusia perhosia aletaa jo oottamaa, mutta uusii pottuihi ovvielä pitkä aika, vaikka potut ojjo pantu aikoja sitte itämää.

Äitillä kasvaa herne käjesä

Mun äitin käjesä oo herne. Son sen käjen nahkan alla ja ku sitä koittaa sormella, se liikkuu ja yrittää karata. Son ollu siinä iän kaiken, eikä äiti tiiä mistä son siihe tullu. Sittei tartte kuulema leikata lääkärisä poijes ku ei soo kipiä, ainuastaa hupanee.

Mun äitisä on sen äitin näkyä. Äitin tukka ja silimät on ruskiat ja ku mun äiti nauraa, see silimäkki hyppelee sen naurun völijysä. Ja mää rakastan mun äitin naurua ja sitä ku äiti silittää ja letittää mun tukkaa ja neuvoo mulle, että ensin pannaa laamapaita ja sitte vaaliampunaset aluhousut. Jos multa tipahtaa nappi villatakista, äiti ompelee see heti takasi ja opettaa mullekki, mite siihe lankaa pyöritellää ensii solomu.

Ku mää pissaa aina vaa housuu, äiti pessee mu vaatteita ja sannoo nätisti, että yrittäsii olla pissaamata. Mää yritänki monta vuotta ku mää nää, että äitii käsiä palelee ku se hakkee talavella jäätyneitä pyykkejä ulukua narulta.

Muu äitii ääni on heliä ja son laulanu nuorena kuorosaki Kitiiojalla. Son alottanu virsiä opistolla ja kojinhoitajakoulusa ja seuroisa enämpi ko monet toiset. Äiti on muistanu kaikkien virsie numerot ja vanahat sanat, mutta nytte ku äiti o vanaha ne kaikki on muutettu. Äiti ei ennää löyä virsiä ku kaua kahtelemalla, eikä see ääni ennää soi ku sillonku soli lapsi ja molin lapsi ja soli nuori ja molin nuori ja ku se tuli vanahaksi ja mää tulin peräsä.

Äitillä on käjet täynä työtä ja ku äiti istuuki, äiti tekkee jotaki. Se kuttoo meille lapasia ja sukkia, se koriaa vaatteita, se ompelee uusia, se tekkee meille, se tekkee muille. Navetasa äiti syöttää lehemät ja vasikat, siat ja lampaat, kanat, kukkot ja kissat. Lypsää lypsettävät, kantaa tonkat, pessee lypsyvärkit ja pittää huole siitä, että meiltä lähtee aina puhasta maitua meijärii.

Äiti leipoo leivät, vastaa nisutaikinat, kuorii potut ja hakkee kellarista mehupullot. Tekkee maksalaatikolle voisullaa ja puolukkasuvosta, pistää nisu sissää äitiepäiväksi rusinoita. Käärii kesäsi kaalikääryleitä ja keittää päivä maijosta punasta herraa juhannuksena. Pistää piparkaakut pinnoo peltisee rasiaa ja joulutortut pahavilaatikkoo. Luutuuaa laattiat ja pöyät ja pistää puhtaat tuukit pöytää joka pyhä ja puhtaat lakanat petehi joka lauvantai.

Äiti käskee meijää pukia pyhävaatteet pyhinä, käskee istua hilijaa ku isä aukasee ratio jumalanpalaveluksee aikaa. 

Äiti rakastaa kukkia ja kasvimaata. Se opettaa nykkimää ruohua karihtoille ja rikkaruohot pois porkkanoitte sejasta. Äiti poimii mariat pensaista ja mehtästä, neuvoo oikiat silimukat ja nurijat. Opettaa merkkaamaa. Kertoo kirijoista: Kurijista, Kotiopettajattarista ja huutolaisista.

Äitillon ikävä äitiä. Ku muu äiti Miria oli kuuen vanaha see äiti kuoli. Siitä asti äiti oo itkeny äiti perrää. Määki oo joskus itkeny sitä, ettemmä ikkää oo nähäny sitä mummua, jonka hiukset ja silimät on ruskiat niisä mustavalakosisa kuvisa muu vanaha äitii kaapim päällä.