Räppänästä saa ilimaa

Meijän saunan seinät on sysimustat ja hirviä rakkaat. Ku niihin nojjaa vahingosa, koko selekä muuttuu mustaksi ja niin muuttuu käjekki ko pittäähä sitäki kokkeilla. Painaa kättä mustam hirrem pintaam. Saunalle on tuvasta talavella pitemmästi ku kesällä, ku kesällä pittää juosta ja talavella mennä kapijaa polokua. Son äiti ja isä teheny kun on käyny lämmittämäsä saunaa. Kantanu sinne pusylillisiä liiteristä.

Talavella pittää kävellä siksiki saunalle hilijempaa ku lumet saattaa koskia jalakoja ja se tuntuu kylymältä ja vähäsee ilikiältäki, vaikka se lumi on valakosta ja nättiä.

Me pannaa saunatakit päälle jo tuvasa ja riisutaa ne sauna kylymää porstuuaa. Siitä me hilipastaa joutui sisälle saunaa leviästä ja matalasta ovesta.  Sielon heti lämpymä vastasa ja me sipsutellaa suoraa kiukaa ohi lauteille ja räppänä alle istumaa.

Alusa kiuas on iso ja täynä kiviä. Isä nakkaa löylyä ja lämmii sumu sihisee ylös ja kiertää meijä kaikkie ympäri ja pehementää posket ja käjet ja jalat ja mahat ja selät. Letikki hajotettaa ja neki lämpijää. Joskus isä heittää löylyä liikaa ja meijän pittää mennä kiireesti kyykkyy ja oottaa ku kuuma nipistää vähemmän. Sitte voijjaa nostaa päätä polovista ja oottaa ku joku taas uuellee paiskaa vettä kiukaalle.

Välistä tullee nii hiki ja kuuma, että on iha pakko aukasta räppänää ja päästää ulukoilimaa sisälle. Se virkistää mukavasti, mutta kohta jo heitetää lissää löylyä. Saunasa tuoksuu savulle ja semmoselle ku saunasa pittää aina haista mummielestä.

Mää en istu usiastikkaa alaportaalla, mutta josaki vaiheesa mun pitää mennä akkunan äärelle äitin tykö. Äiti alakaa pestä ensi mun kuontalua ja levittää sitte viherijjää saippuaa mun päähä. Sitte äiti hieroo sormie päillä mun tukkaa joka paikasta ja pyöräyttää muu korvakki samalla puhtaiksi. Harijalla äiti sitten harijaa muut puhtaaksi kaulasta issoo varpaasee asti ja viruttaa muut ja muut nii puhtaiksi, että meijä tukat narskuu kun non nii puhtaita. Sitte me pyhitää joka paikka kuivaksi pyyheliinalla ja pistetää saunatakit päälle ja juosta hilipastaa tuppaa nii joutui ku keretää.

Äiti kampaa hiukset suoriksi, käskee laittaa yöpaijat päälle ja isä tullee peittelee. Vaikka meijää koti on vanaha ja joittenki mielestä rumaki, meijän sängyisä on joka lauantai puhtaat valakiat lakanat. Niison äiti nimikirijaimet, valakoset ihanat pitsit ja tyynyliinoisa rusetit kummasaki pääsä. Mää nuuhkase niitä ja nukaha onnellisena ku rinsessat sievisä linnoisa.

Latulasa laulaa linnukki aina

Pyhäsin kesällä paistaa aina aurinko ku meillei saja millonkaa. Koivut on viheriänä, ruohikko on viheriijjää  maantie ruskiijaa ja pölisee, ojanpyöntäröt täynä punasia vatukoita ja taivas sinisempää mitä talavella. Äiti ja isä päättää lähtä meijän kaas Latulaan ku mon ostettu meille uusi ratio. Son harmaa ja son Vennotapio ja siinon sanka ja kirijotusta ja se surisee ku see nappuloista painelee.

Isä ottaa ration kättee ja pistää päälle. Se saa puhua ja laulaa koko matkan perille asti ku me kävellää koko perhe sinne mehtäteitä kaikesa rauhasa. Me kävellää ensin pajan ohi mehtällaitaa ja käännytää ennen Honkisiltaa Latulaa. Se tie om maailiman nättein. Se kiemurtellee mehtä keskellä koko matkan ja me hypellää letkasa isäjja äitim peräsä. Välillä me hypätään turppaittee yli keskikohasa ja välillä me väistellää kusiaisia ja matoja rattaaittee kohisa.  Meillon jokkaisella pyhävaatteet päällä niinku joka pyhä.  

Latulan talo on pieni ja punanee ja son ollu joittenki mielestä ennee vanahaa Rauaskylä nätteimmällä paikalla. Kartano on iso tuvan takana ja eesä ja sielon sauna ja kaivo ja saunapoloku. Oma pihilaja ja kuusama saunan takana, vaikkei soo kuusama ku sillon ennen. Nysson toinen pensas.

Talosei ennää asu kukkaa, mutta kauempana on suota ja sieltä me käyää poimimasa hilloja äitii kaas ku mää kasvan isommaksi ja jaksan kantaa täyee ämpärii kotia. Nykki me käyää kahtomasa näkkyykö sielä hillankukkia vai onko se pakkanee kerenny niitä jo purra.

Latulasa ellää vielä näkymättömänä niitten pappan ja mummun henki, ku äiti sannoo, että Latulan mummua ja pappaa ihanampia eijjoo monikaa ihimine.  Ku äiti oli pieni, se kanto joka päivä päälärillä Latulaa maitua see velijelle ku soli justii syntyny ja niitte äiti oli kuollu siihee ja nii sitte Latulan mummu hoiti sitä. Näitä kävelyjä äiti kertoo meille ku me kävellää hilijaa sinne ja takasi ja käsitettää, että kello pysähtyy meillä aina pyhäsii. Me kävellää ja puhutellaa puukki ja tiietää, että Latulasa laulaa linnukki aina.

Ku me kävellää Latulan kartanolla, me löyetää sieltä violettia kukkaa. Siinon piparkaakkujen malliset lehet, eikä moo ikkää nähty semmosia ennee. Me otetaa  kukkaa vähäsee kotia ja ku muusta tullee aikune, mun  ommaa kotia leviää kaikkii paikkoihii sitä Latulan kukkaa ja nii sitä levijää meijä kottii kohta ku me tullaa takasi ja viijää ratio omalle paikalle tuppaa tuvan akkuna ettee.

Aikuset nuristaa väsykahavit ja me lapset tehhää pullasta ja maijosta topsukkaa. 

Pälävet on poisa

Meijän kartanolla on kesä. Kaikki pälävekki ojjo hävinny, vaikka kesä alakaa aina oikiasti justii niistä. Pälävet tietää aina ensimmäissä, että kesä on tulosa. Niistä sullaa lumi ku aurinko paistaa niihi kaikkei parhaite. Lume sulettua pälävistä pilikistää mustaa murraa ja harmaata heinää. Joskus niistä näkkyy viheriijää ruohuaki aivanku kesä ois vaa ollu lume alla piilosa talavelta.

Kesä tuo meille pikkulintuja, joitten tulua seurataa tarkastasti. Ku pääskyset tullee meillä huokastaa helepotuksesta, ku eijjoo virkumpia lintuja ku pääskyset, jokka koukkaa laajasa kaaresa melekee kartanohietikkoo asti. Jos moisin joskus lintu moisi ainaki pääskyne, ku moo nii nokkela ja sukkela, että kerkiä monasti ensimmäisenä joka paikkaa. Pahhuuteenki joskus. Niinku sillonku mää sylykäse mustikkasylykyä Kataja-Villen polokupyörä istumelle. Soli nolua. Ville on yksi rakkaimmista vieraista meillä, mutta moon pieni, enkä aina käsitä kuinka. Eikä äitii silimäkkää kerkiä joka nurkan taka.

Pääskysten pesät on hupasimpia, harmaat savia ja ne pystyy liimaamaa ne katorrajjaa.  Sieltä ne huitasee ihteesä pitkää liitoo kartano yli ja naveta taka ja kaikille laitumille asti. Ja lajo välikköö.

Kottaraisekki kuuluu kessää ja tullee joka vuosi yhtä varmasti ku kesä tullee. Västäräki kohalla mua aina alakaa naurattaa ku se keikuttaa pyrstyä nii mukavasti ja kävelee reippaasti iha ommaa tahtii. Västäräkit ovvarmaa pappie lintuja ku niillon mustat liperit. Tai emmää tiiä, voi ne olla ihimistenki.

Ku leivoset laulaa riihiaituuspellolla, isä käskee meitä kuuntelemmaa sitä tarkasti. Me kahtotaa ku ne lentää ojan pyörtänöille, joihin ne tekkee pessää, eikä me tytöt ainakaa mennä ikkää niitä pesiä särkemää. Joskus voijaa kahtella niitä munia ja kiertää pesiä varovasti kauempaa. Kerra mää itke surkiana pikkulinnuu pesällä. Soo iha aita vieresä ojasa ku me löyetää se naapuri Hannun kaas. Sielon jo poikaset ja mää tykkää Hannusta ku sillon ruskiat silimät ja son nätti ja mukava. Hannu käskee mun ottaa pesästä poikasia ja mää en ala ottaa ku muusta nii ei saa tehä. Tiiän sen vaikkoon vasta nelijä. Hannu suuttuu ja ottaa poikasen ja litistää sen kuoliaaksi enkä mää tykkää see jäläkee Hannusta millonkaa. Enkä nääkkää sitä ikinä. Mää en tapa lintuja ku yhesti ku kaajan vahingosa puisen laatikon kartanolla kananpoikasen päälle. Kärmeitä mää kyllä tapa ku kasvan, mutta nei ookkaa lintuja.

Kesän tietää siitäki, ku me saajaa kesäset koltut ja voijjaa juosta ulukona palijain jalloin. Liia aikusten ei silti saa avojalloin alakaa kulukia ku siitä voi tulla sairaaksi ja saaja kuoleman tauin. Hiirenkorvie aikaa kesä ojjo nii varmasti tullu, että sillo voi melekee aina hilipasta hyysikkä ilima kenkiä. Se alakaa Anttilasa olla ny justiisa sitä aikaa. Uusia perhosia aletaa jo oottamaa, mutta uusii pottuihi ovvielä pitkä aika, vaikka potut ojjo pantu aikoja sitte itämää.

Äitillä kasvaa herne käjesä

Mun äitin käjesä oo herne. Son sen käjen nahkan alla ja ku sitä koittaa sormella, se liikkuu ja yrittää karata. Son ollu siinä iän kaiken, eikä äiti tiiä mistä son siihe tullu. Sittei tartte kuulema leikata lääkärisä poijes ku ei soo kipiä, ainuastaa hupanee.

Mun äitisä on sen äitin näkyä. Äitin tukka ja silimät on ruskiat ja ku mun äiti nauraa, see silimäkki hyppelee sen naurun völijysä. Ja mää rakastan mun äitin naurua ja sitä ku äiti silittää ja letittää mun tukkaa ja neuvoo mulle, että ensin pannaa laamapaita ja sitte vaaliampunaset aluhousut. Jos multa tipahtaa nappi villatakista, äiti ompelee see heti takasi ja opettaa mullekki, mite siihe lankaa pyöritellää ensii solomu.

Ku mää pissaa aina vaa housuu, äiti pessee mu vaatteita ja sannoo nätisti, että yrittäsii olla pissaamata. Mää yritänki monta vuotta ku mää nää, että äitii käsiä palelee ku se hakkee talavella jäätyneitä pyykkejä ulukua narulta.

Muu äitii ääni on heliä ja son laulanu nuorena kuorosaki Kitiiojalla. Son alottanu virsiä opistolla ja kojinhoitajakoulusa ja seuroisa enämpi ko monet toiset. Äiti on muistanu kaikkien virsie numerot ja vanahat sanat, mutta nytte ku äiti o vanaha ne kaikki on muutettu. Äiti ei ennää löyä virsiä ku kaua kahtelemalla, eikä see ääni ennää soi ku sillonku soli lapsi ja molin lapsi ja soli nuori ja molin nuori ja ku se tuli vanahaksi ja mää tulin peräsä.

Äitillä on käjet täynä työtä ja ku äiti istuuki, äiti tekkee jotaki. Se kuttoo meille lapasia ja sukkia, se koriaa vaatteita, se ompelee uusia, se tekkee meille, se tekkee muille. Navetasa äiti syöttää lehemät ja vasikat, siat ja lampaat, kanat, kukkot ja kissat. Lypsää lypsettävät, kantaa tonkat, pessee lypsyvärkit ja pittää huole siitä, että meiltä lähtee aina puhasta maitua meijärii.

Äiti leipoo leivät, vastaa nisutaikinat, kuorii potut ja hakkee kellarista mehupullot. Tekkee maksalaatikolle voisullaa ja puolukkasuvosta, pistää nisu sissää äitiepäiväksi rusinoita. Käärii kesäsi kaalikääryleitä ja keittää päivä maijosta punasta herraa juhannuksena. Pistää piparkaakut pinnoo peltisee rasiaa ja joulutortut pahavilaatikkoo. Luutuuaa laattiat ja pöyät ja pistää puhtaat tuukit pöytää joka pyhä ja puhtaat lakanat petehi joka lauvantai.

Äiti käskee meijää pukia pyhävaatteet pyhinä, käskee istua hilijaa ku isä aukasee ratio jumalanpalaveluksee aikaa. 

Äiti rakastaa kukkia ja kasvimaata. Se opettaa nykkimää ruohua karihtoille ja rikkaruohot pois porkkanoitte sejasta. Äiti poimii mariat pensaista ja mehtästä, neuvoo oikiat silimukat ja nurijat. Opettaa merkkaamaa. Kertoo kirijoista: Kurijista, Kotiopettajattarista ja huutolaisista.

Äitillon ikävä äitiä. Ku muu äiti Miria oli kuuen vanaha see äiti kuoli. Siitä asti äiti oo itkeny äiti perrää. Määki oo joskus itkeny sitä, ettemmä ikkää oo nähäny sitä mummua, jonka hiukset ja silimät on ruskiat niisä mustavalakosisa kuvisa muu vanaha äitii kaapim päällä.

Ruttusia vieraita ja räkänokkia

Muu ympärillon aina palio väkiä. Usseimmat on mukavia ja hupasia, mutta muutama on riesaksi ja joitaki me sanotaa iha viheliäisiksikki. Niinku Latulam poikia. Nommelekee aina päissää. Sillon ne rettuuttaa ihteesä meille, eikä  niitä meinaa millää saaja takasi taipaleelle.

Meitoo monta henkiä kotona ja sitte o mummu, jolle pijetää varalla kamaria. Se tullee assuu meille aina joskus vähäksi aikaa ja meijää elämä mennee siitä aina vähä sekaste.

Mummuu mukana tullee meille lapsille leikkikavereita, mutta enite me leikitää muullon meijää serkkuje kaas. Niitom meillä yhtä palijoko Vilikkiläsä on kissoja, vaikkemmoo ikkää käyny etes sielä kahtomasa. Emmää ees tiijä misä son koko Vilikkilä.

Mutta Väliläsä me käyää usiasti ja väliläiset meillä. Ja Kytölän tyttöje kaas leikitää millon meijä kartanolla, millon Kytöläsä. Meillä mollaa kesäsii munasta ja piilosilla, joskus hypellää rinttaa tai vistiä, mutta siinä pittää olla jo vähäsee isompi, ettei sotkevu kuminauhoihi. Mää oo siinä aika hyvä ku mää vissii hyppele mun koko lapsuue läpi, välillä kävele käsilläki.

Meilloo serkkuja palijo enämpiki, tuolla puole ja tällä puole jokia ja sitte kaukana ja hirviä kaukana niinku Kuusamosa ja Orimattilasa. Kaukaa serkut tullee kyllää autolla ja meijät haetaa kauaksi kyllää niitte autolla. Sillo pannaa päälle pyhäkoltut. 

Meijä tuan penkillä istuu joka päivä tuttuja. Monasti tupa on täynä puhheesorinaa ku ihimiset raataa ja nauraa äitii ja isä kaas. Mää kuuntele tarinoita joskus pöyä allaki ja akkunalla. Kahtele Katajakankaa Johannan ruttuja ja ihimettele, mite ihimine voi olla nii vanaha ja nii hirviä mukava, ettei kukkaa toine. Joskus mää ihimettele miehiä, jokka kaivaa nokkaa ja pistää loput suuhuusa. Semmone o muusta ilikiä näköstä, eikä meijä äiti anna meijä syyä räkkää kotona eikä varsinkaa kyläsä.

Kahavivartti rääkyy

Muj jäläkee meille syntyy toinee lapsi Iitan päivänä. Äiti haluaa ristiä see Johannaksi. Alusa se märisee ja nukkuu ja kakkaa. Yhtenä päivänä äiti lähtee marijaa mehtälaitaa, josa kasvaa palio puolukoita. Se haluaa poimia talaveksi taltee lappapuurovärkkiä. Isä ei ossaa olla yhtä hetkiä ammana, vaa hätävyy heti alakuu ja huutaa kartanolta äitille mehtää:

- Kahavivartti rääkyyy!

Meillä juuaa Johanna-kahavia. Keltasesta ihanasta pussista. Siinoo kylijesä keltasella pohojalla ruskioita papuja ja viheriöitä lehtiä ja tytö nimi kylijesä. Son varttikilo paketti ja siihe saa peltise purkinki, jonka kansi aukijaa saranoilla.

Sokeria ostetaa kahenlaisesa töntösä, punasesa ja sinisesä. Punanee oo Pulumua ja sininee Sirkkua ja punane o parempaa. Se sullaa suusa, mutta sinine ei sullaa vängälläkkä, mutta soo halavempaa. Seng kaas oo kylläki helepompi opetella ryystää kahavia lautaselta. Sitte isompana ku mää alan matkia aikusia.

Makiaistöntöt on pieniä ja ylleesä Sisua, joskus hupasesti Salamiakkia. Siinä päällysesä oo mustia neliöitä niinku niitä oikioita makiaisia töntöö sisällä. Niistä tullee aina mielunen mieli. Semmone, joka kasvaa iloksi samalla kertaa.

Mää kerrää tönttöjä taltee ja leiki niillä toistee kaas kauppasta. Kanelia ja kaartemummaa myyää pyöriöisä pienisä purkeisa, joitten kannet on kamalan teräviä. Kerraa yks pieni lapsi särkee silimääsä maustepurkii terävällä reunalla. Meki joskus laukataa hevosta niillä purkeilla, mutte see jäläkee ei ennää ikkää, ettei tuu kellekkää mittää vahinkua.

Isä polttaa Saimaata tai Työmiestä. Kumpiki on pahvisesa askisa ja aukijaa sivulta. Saimaasa on sinistä kirijotusta ja mää tykkään sen ässästä ja ja aasta. Työmiehee kannesa on punasta ja viherijää. Ainaki. Isä piirtää ja laskee monasti askie kansii takapuolelle sillonki ku se raataa toistee miestee kaas. Mää saa leikkiäkki niillä sitte ku noo tyhyjiä, vaikka mää inhua tupakii hajua enitee elämäsä. Miehet polttaa tupakkia aina sisällä ja mää meinaa tukehtua siihee savvuu melekee joka päivä.

Tolokaa helinästä ryskyy huminaan

Reejalakset natisee nätisti ja lumi nitisee kivasti tiilitehtaa mutkasa ku isä kääntää hevosella kotiappäin. Pompo hölökkää ku se tykkää kojista yhtä palijoko määki. Enitee mää kuitenki kuuntele aisakellon helinää tolokan päällä hevosee seläsä. Silimät huurusa aattelee, ettei maailimasa varmaa oo kirkkaammasti ilosempaa ääntä.

Sukkapuikot kilisee kotona tuvasa toisiaa vastaa ja melekee voij äänestä käsittää, milloo äiti alakaa kaventaa kantapäätä ja milloo see sormet vilistää vielä sukaavvartta. Muu syä sykkii rauhasa kummanki ääne likellä, tolokaa ja kujelmaa.

Meen monasti vieree kahtoo ku isä terottaa vikatetta kesällä. Se nostaa see terä ylöspäij ja alakaa vejellä viilalla terrää vuorotellee kummaltaki puolelta. Se tekkee sitä nii joutusaa, ettemmää millonkaa kerkiä oppia siinä yhtä hyväksi. Enkä mää ylöty terräänkää. Mutta se terottamise tasanee ääni tullee muu korvii mukavana rytminä ja kihisee ku tahko ku viilaa terotettaa.

Terä siksakkaa tietee ihtestää ku heinäsirkat ku isä kaataa niittukonneella heinää aitan kohalla. Siihe ei saa mennä likellekkää. Mää pelekää, että terä leikkaa vahingosa hiiriltä pesät kahtia, isä pelekää, että se ajas vahingosa meiltä jalat. Me tiejetää, minkä pyörtänöittee tuppuroisa hiirillon pesät ja alastomat poikaset. Elloo jääneet muuttaa heinäseipäittee alle.

Ryskyy huminasa oo syksyllä uuellaista riemua. Vilija oo kasvanu ja kypsyny ja sitä voijjaa puija kökällä. Miehet juoksee rysky vierellä toisesta päästä toisee. Yksi syöttää korsinipppua pelottavvaa reikää ja se hurahtaa semmosella äänellä eestakasi, että mää luule, että se rysky alakaa laulamaa. Sitte se sylykee tyhyjiä olokia ulos toisesta päästä ja jyviä ritisee ruskioihii säkkeihii. Niitei jaksa kantaa ku aikamiehet, mInnen ikkää.

Mää sylijee vihineitä kurkusta saunaa asti ja revii niitä viheliäisiä irti letteistä ja villatakista. Mum pittää olla kaas kökäsä, että mää voij joskus muistaa nuo äänet ja vihineet ja see että ryskyt oo keltasia jos eivät noo viheriöitä. 

Umpisuolia ja sirpirreikiä

Son kesä ku mää juoksee toisenki kerraa kartanolta hirviijää vauhtua postuuaa, tuppaa ja perikamarii asti. Meen kontallee koukkuu hetekam päälle ku maha on nii kamalaa kipiä. Äiti juoksee joka kerta hällä tai pöyää äärestä mum perrää ja hätävyy, että mikä mua nii kovasti vaivaa. Se tietää, että mulloo hätä ja se seuraa mua niinku äitit seuraa lapsia, joittee leikit särkyy jonku ikävää asiaa takia.

Siinei auta naurismaa aijaaseipääkkää ja mua pittää alakaa rettuuttaa sairaalaa. Mullon umpisuoli ja joku viisas lääkäri ossaa leikata see irti. Se noukkii see suolee pitkästä haavasta ja laittaa see kiinni semmosilla issoilla rautasilla hakkoilla. Mää oon lapsi ja ne sairaalaa hoitajat ja lääkärit pakottaa muut nousee siitä rautasesta sängystä ylös käveleen, vaikka mää haluaisii maata ja nukkua siinä iän päivää. Se kävely ja selää oikasu käy nii kauhia kipiää, mutta mää tottelen  niitä silti ihimisittäin. Nii oo äiti ja isä käskeny.

Sairaalasa on usioita sänkyjä ja sieltä näkkee lasin toisellekki puolelle toisia lapsia. Mää oojjo nii iso, että mää lue sielä läksyjäki ja saa uskonnosta kymmenee. Hoitajat pyörii muu ympärillä, mutta ne tykkää silti  kaikista lapsista.

Eerua ei viijä sairaalaa, vaikka sillä mennee kieli melekee poikki. Son ihaa pikkunee ku se kompastuu tuvan ja kamarin kynnykselle. Kieli jää hampaittee vällii ja halakiaa nii, että jää vaa reunoistaa suuhu roikkumaa. Verta tullee yhtä kamalasti ku siasta ku se tapetaa teuraaksi yhtenä talavena. Se paranee ja nii paranee siskoki, vaikka see juoksee pikkusena tyttösenä vahingosa vasikaa juottoämpärii. Sielon tulikuumaa suurusta ja sisko astuu siihee toisella pienellä jalalla. Se joutuu sairaalaa nii pitkäksi aikaa, ettei se ennää tunnee issääkää ku sielei saa käy kahtoo nii pieniä lapsia ku ovee välistä. Se tullee kottii taksilla ja alakaa laulaa tuvaa laattialla Väinö-tetästä ja Lalaka-Puttitta lastee ruskiasa hevoskiikusa.

Toisee sisko jalakaa jää leviä vennee muotonen arpi, ku siihe tarttuu puukko.  Se putuaa tupesta ja isä taskusta ku heinäkuorma kaatuu ja sisko tipahtaa kyytiltä. Puukko vejetää irti ja äiti sittoo haavaa sijeharsolla ja pessee vissii ensii hirviää hyväksi. Mei mennä taaskaa sairaalaa, vaikka hertti-ihime sillonki varmaa äitii mielestä pitäs.

Mää istu monasti porstukivellä kyykyllää ja laskem mun jalakojen haavoja. Tai yksi on tullu mu peukaloo ku mää sohasii siihee sirpillä. Jalasaki mullon kaksiki sirpii haavaa, toinee polovesa ja oliko se toinee nuppiluusa. Muute mullovvaa naarmuja ja mustelmia ja joskus muu ohtaa kasvaa sarvia.