Meillei töllötetä televisiua

Meillei töllötetä televisiua ku meillei semmosta oo. Ja meillei oo televisiua siksi, ku meillei oo sähköjä. Meillon ratio. Vennotapio, harmaja ja pieni, josson muovinee kahava. Siinä eeson keltasella pohojalla kirijotettu mustalla vaikka mitä kaupunkeja. Ulukomailla. Sitte siinon numeroita ja punanen viiru, joka liikkuu niitten kaupunkie päältä.

Me rullataa sitä punasta viivaa päästä päähä, mutta ylleesä meillä kuunnellaa uutisia, kuunnelmia, musiikkiohojelmia, Mäntyrannan hihtua ja jumalampalaveluksia pyhäsin. Ja sitte jouluu ja pääsiäise lähellä me kuunnellaa Noita Nokinennää. Soo nii mukava ja hupane, että meillä nauraa äiti ja isäki välistä iha kippurasa niitte vinkeille.

Kuunnellaa meillä joululaulujaki ja ne on jollaki tavalla hirviä ihania ja niitten kuntelusta tullee mielee kamala syvä ja ihana joulune rauhan tunnelma. Joskus me lauletaa mukana niitte lauluje kaas ja me osataa ulukua vaikka mitä lauluja. Välistä me lauletaa ku enkelit kuorosa, kolome tyttyä, nätit letit seläsä. Lettinauhat vaa väläkehtii piene lampu valosa.

Meillei oo palio valuakaa pimiällä, mutta onneksi on sevverra, että me nähhää tehä justii ne tarpeelliset työt ja tehtävät. Niiku äiti näkkee tehä ruokaa ja me nähhää syyä sitä. Pottupuurua ja kuoripottuja, lappapuurua ja lättyjä. Viiliä aamusin, tai puurua tai munnaa.

Ku Kytölää tullee televisio, me mennää sinne yhesä kahtoo sitä. Töllötettää Niskavuoret ja Peiton Pleissit. Kellekkää ei tuu mieleenkää, että niitä vois nähä väritettyinäki. Sojjo ihimeellistä, että ne mahtuu kävelee nii pienesä laatikosa eestakasi putuamata laattialle.

Veremmakua suusa

Ku sattaa lunta, se tietää hiihtua koulusa ja monasti mää hiihänki kouluu. Joka ikisee niistä viijestä kilometristä. Ja yhtä monta takasikki. 

Kaikkeij helepointa oo hihtää maantiellä, ku noo välilä nii siliöitä, ko niitä aurataanki.

Aina meij hihetä kilipaa, mutta ku hihetää, mää hihä nii kovvaa, että mulloo kohta veremmaku suusa. Mää ajattele, että ku mää kasvam, mää en millonkaa ennää hiihä kilipaa, enkä kilipaile missää asiasa. Siinä tullee aina jollekki paha mieli ja aina joku aikune ei ossaa neuvua nii, että jokkaine lapsi sais kilipailla reilusti. Aina joku rupiaa tökkii tai muute kiusaa niitä, jokka oo heikompia tai niitä, joitte nei halua että niitä voittas.

Mummonot om mustat ja mon saatu niihi avustusta. Niisoo valakoset nyörit ja ossaa vettää ne nopiasti tiukalle ja solomuu. Vaikka monot saaki hyvi kiinni lukkoihi, oo sukset joskus liia tahkiat. Isä pistää pohojii tervaa ja yrittää taivutta suksiem päitä korkiammalle. Muijjee sukset om punaset ja niiso renkaita. Noo nätimmät, mutta muu sukset on tehhy meijä joulupukki. Semmosia rakastaa enämpi vaikka mikä ois.

Tirlittania, Tiinoja, Viisikkua ja Tartsaneita

Mää luem palio kirijoja, monasti muullonki ku sillonku taivas on violettina ja vaaliampunasena ja sinisenä sammaa aikaa. Sillonku om pimiää ja sillonku ov valosaa. Pyhänä ja arkina, sillonku on aikaa. Ku ei oo läksyjä, ku ei tartte puistella mattoja eikä luututa laattiaa. Tiskata taikka pyhkiä värkkejä. Tai leikkiä.

Äiti tietää Tirlittanista ja mää lue siitä tyttöriepusta kirijan yhtee kertaa. Mielee jää surua, mutta Tiina-kiriat on toista maata. Mää jouvu lukkee monen monta kirijaa ennenku Juha etes kahtoo Tiinaam päij. Ja oottaa yhtä monta josse vielä sitä vaikka joskus pussaa.

Viisikkoje mukana muusta tullee villi ja mää seikkaile niitte ja Pullam mukana vaikka misä. Ylleesä meijä mehtäsä, pajan takana ja liiterisä.

Meijä koulusa on palio kirijoja ja mää lainaa piente kaapista kaikki maholliset, jokka mua kiinnostaa. Mutta sitte mää halua lainata Tartsaneitaki ku äiti kertoo, että nov vielä jännittävämpiä mitä Tiinat tai Tirlittanit. Tai Viisikokkaa.

Tartsaneita saa lainata vasta viijennellä yläluokang kirijakaapista. Mää varmaa luje nii palio, että keskiluokaa opettaja antaa mulle luva lainata sieltä jo nelijännellä. Mää hyppää heti lijaanilla Afrikkaa ja luje joka sana apinoje kuninkaa elämästä. Sonnii jännittävvää, että mää meinaa kysyä äitiltä ja isältä, jos mää pääsisi Ambomaalle lähetystyöntekijöitte mukkaa. En kuitenkaa hirviä.

Kirkkaasinistä kuviua

Mää kujon mehtävviheriijjää kaulaliinaa Suopellolla heinikosa. Langankierrolla siihen tullee

aina välistä rivi sieviä reikiä. Puikot kilisee ku kujon suoraa, mutta langankiertokierroksella

mää nostan jokkaisen kiertee kiiltävälle puikolle henkiä pitämällä. Jokkaisesa reunasa mää tiiän,

että tämä käsityö loppuu ku mää pääse päähä asti. Mää rakastan käsitöitä nii että syäntä välillä

 särkee ja tee jokkaisen silimukan, ristipiston, varsipiston, reikäompeleen ja puolipylyvään

 yhtä hartaasti ku isämeijäärukoukse pyhänä. 

Mää oo sanomattomaa onnellinen, että mulla on koulusa nii hyvä käsityööopettaja.

Yhtä hyvä ku äiti kotona, mutta vielä parempi.  Mää emmmuista Kiviojjaa muistiruuvien

kiristyksestä enkä luunappeista, mää muistaa see käsityöohojeista, käsitöihin innostamisesta,

ja tiukasta työjjälijen vaatimisesta. Mää säilytän monta ommaa käsityötä aikuseksi asti.

Nom mun pyhiä esineitä ja mää laitan niitä seinälle niinku äitin ompelemia kolttuja.

Patalappuu teen ristipistoilla monivärise omenan ja reunoille koristusta sinisellä. Ite en ois

uskaltanu valita naulallenkiksi punasta lankaa, mutta soon kyllä ihana. Ristipistoliinaa mää valihten

vaaliampunasta ja vaaliavviherijää ja yritän viivytellä joka ristin kohalla, ku mää haluaisin

tehä ristipistoja enämmänku me ikkää tehhää eli kahtee päähä hirviännätit rannut.

Keltasee essuu mää valihte hankalaj ja työlää kuvioj ja hämmästynkö joku valihtee niihi kukkii

kirkkaampunasta. Ku mää valihte kirkkaasinistä ja lehtii tietysti viherijjää, liia kirkasta. Ossaa mää varsipistoja tehä ku oon ennenki merkannu, mutta tuota kuviua mää en tee kyllä ikkää enämpää. Soo viheliäistä ja tympijjää ku joka kiemurasa saa varmistaa, ettei pistot irvistä väärästä laijasta.

Mää saa silti käsitöistä parraa numeron. Tee mää reikäompelettakki viijennellä luokalla,

valakosella harmaasee pellavaliinaa. Soo mukavaa ja vaikijaa ja mää saa senki valamiiksi nätisti.

Kaikkei vaikei käsityö on hukasa ku mää oon aikune. Mää jätän se Amerikkaa, ku vien sen sinne,

ku haluan näyttää jollekki mite hyvin mää oon oppinu virkkaa kymmenvuotiaana valakosesta

langasta hansikkaat. Kukkaa ei lähetä niitä mulle takasi, vaikka mää pyyää tuhat kertaa.

Mää nää opettajang kaupasa ja se muistaa muu hansikkaat. Se ihimettellee vieläki että mää ossaa ne

virkata. Virkkaaha mää pitsejä lakanoihinki. Sormenpäät verillä. Äiti pessee veret valamiista

pitseistä tulikuumasa veesä.