Meijän kellarisa oli pärekatto niinku kaikisa rakennuksisa meillä. Tai eikai niitä rakennuksiksi sanottu; oli navetta, aitta, ulukosauna, liiteri, talo ja paja, hyysikkä navetan takana. Ja riihi vähä kauempana, ja tietysti latoja pelloilla. Koirankoppi lajon nurkalla.
Jännintä oli se ku kellarista pysty laskeen mäkiä kesällä ja talavella ku sen reunoilla oli maata räystäisii asti. Ovi oli syväsä kolosa ja jo siinä alako vähä palella ja pelottaa, mutta usiasti mää silti uskalsin mennä kellariin sisälle. Sieloli kylymä, maalaattia ja minusta tuntu, ettei äiti pitäny sielä millonkaa mittää isommasti. Juhannuksena vissii limukkaa.
Mummu oli piilottanu sinne joskus pullia, mutta Heikki-setä hoksas sen ja hommas toisille sieltä kahavinisua, sillonku äiti oli lapsi. Saatto se äitiki sitte pittää sielä kaakkua kylymäsä kesällä, mutta oli sielä pijetty ruumiitaki.
Ennen ei kuoltu piilosa ja omat vainajat sai ootta kotona hautauspäivää. Niitä käytii kahtomasa ja itkettii surua monta aikaa ku alettii järijestää hautajaisia. Niisäki arkkua pijettii auki ja jokkaine sai käyä vielä viimese kerran kahtomasa. Siihe se pistettii akkunan alle auki ja kotua sai kuollu lähtä hautuumaalle maan multiin. Omien virsien ja koko kylän saattelemana.
Määki näyttelin kerran itkua yhen arkun vieresä, mutten kotona. Ku toisekki tytöt itki - ne kyllä ihan oikiasti - mutta ku määki tykkäsin siitä kuolleesta elävänä ja sen kuolemine oli muustaki kamalaa.
