Tupakkipöyän tuuki

Isän tekemän tupakkipöyän tuuki om maailiman nättein. Son äitin merkkaama tyttönä ollesaa. Siinon neliä kanttia ja serreunaa oo ommeltu semmone pitsi,josson harvasa kohasa ku kengää alle litistetty hämähäkki ja tihiäsä kohasa ku kolome rinttaa rinnakkaij. Iha liina reunasa o semmone kohta, josta tullee mielee höyhenet.

Liinaa neliäsä nurkasa on ruskia ristikko ja sempäällä kaks oranssiikeltasta kiekuraa – ja sem päällä taivaaenkeleitte hammeitte värine sinine hupane kumpare.

Liina keskellä on neliä vaaliampunasta kukkaa ja jokkaisee ympärillä kolome vaaliaasinistä kukkaa, joissoo keltaset – tai vissii oranssit keskustat. Yhe sinisee kuka terälehet on terävät, toistee pyöriät. Punasee kukaa keskellä on tummemmanpunane ympyrä ja see keskellä ruskia rinkula.

Kukkiee välillä kiemurtellee kaheväristä viherijää. Non lehtiä ja kukkie kiemuraisia ulokkeita. Iha liina keskellei oo mittää, so aiva valakia. Siihe äiti tai me lapsekki laitetaa pyhäsi kukkamaliakko. Kesällä me kerätää siihe keltasia niittyleinikeitä ja sinisiä ruiskaunokkeja, päivänkakkaroita, joison keltanen pehemiä keskusta. Semmone nyppylä.

Tupakkipöyäsä on kaheksan kulumaa pöyää kannesa ja kaheksa kulumaa pöyä alakannesa. Som pienempi. Tupakkipöytä laitetaa aina akkuna alle. Mummukamarisa son kartanonpuoleisen akkunan alla ja sen vieresä on kaksi nojatuolia. Me hypellää niillä ilimaa, vaikkei saiskaa.

Meijää kamarisa pöytä pannaa taas kartanompuoleiselle akkunalle. Sen toisella puolellon äitin ja isän sänky, toisella puolella Ainon. Son pappan velipojalle tekemä, vaaliansininen ja pääjysä hopiasta raitaa.

Pienenä tupakkipöyän alle mahtu piiloo. Ny sinne mahtuu pikkune liina ja Pellervoita.

Lehemä reppii tuumenet

Ku tulle kesä ja aituuksisa ruoho on tarpeellisen rehevää, on aika laskia lehemät laitumelle. Sillon on lämmintä ja meitä kaikkia tarvitaa vahtaamaa sitä. Me ootetaa navetaa ovella risut käjesä ku äiti ja isä päästää elukoista irti parresta. Ovesta tullee lehemien suuriin silimiin nii hirviästi valua, ettei ne heti älyä lähtä mihinkää. Vaikka joku niitte karva alla varmaa muistaa, että ulukona on mukavaa, joka kesää alusa ne silti alakaa jännittää. Niitä pittää puskia ulos iha kovalla käjellä.

Ku lehemät on astunu ulos navetasta muutama askele, ne nostaa suurta päätää ja alakaa nuuhkia kesäilimaa molemmilla sieraimilla. Ne työntää kielee ulos ja alakaa ammumaa ja kohta ne mennee iha vauhkoiksi. Ne hyppää laitumia kohti hännät pystysä ja me riemuitaa sitä, ku ne riemuihtee viheriästä ruohosta ja lämpymistä ilimoista. Meillon välistä suuri urakka saaja ne menemää veräjä kohalta aituuksee.

Kohta lehemät asettuu ja alakaa näykkiä ruohua. Ne kiertää sitä kielellä ja märehtii sitä kaikesa rauhasa. Märehtivät ja kahtelevat aijan toloppia, mehtänlaitoja, valakosia piliviä ja oottavat kesäiltojen ja aamujen lypsyaikoja. Huiskivat hännillä kärpäsiä selästää.

Kerraa mulle kävi enemmän ku ohorasesti. Mää yriti ohojata yhtä lehemää oikiaa paikkaa riihiaituuksesa. Mää en osannukkaa ku piikkilanka oli vejetty korkialle eikä sollu yhtää löysällä. Iso lehemä hyppäsi aijaa yli ja repi tuumeneesa ja ison verisuonen mahastaa. Verta valu nii palijo, että se alako vaahtuaa. Mää tai joku juoksi Niskaselle soittaa elläillääkärille. Lehemä valu silti kuoliaaksi, mutta äiti ja isä ei siltikää huutanu mulle, ei nätisti eikä rumasti. Soli kamala vahinko ja mää olin kuitenki vaa lapsi. En etes älynny säälistä lopettaa maijoo juontiakkaa. Maitovasikka minusta kasvaaki.