Rämön kipikasa oli kirijoja

Äiti laitto kulukurillekki puhtaat lakanat, ihan niinku niille mustalaisille tai serkkutyttöille, jokka meille jäi joskus yöksi. Saunanki lämmitti matkamiehelle, joka tuli meille aivan eri lailla ku kukkaan toiset. Rämö työnsi kipikkaa, mustaa ja sirua. Soli täynä kirijoja, viltin alla nätisti kuivasa ja lämpimäsä.

Rämölloli pitkät hiukset ja se piti niitä verkon alla. Soli ihtekki hirviän pitkä ja laiha ja se puhu toisella lailla ku muut ihimiset meillä päin. Rämö oli muualta ja mummuistaakseni sois osannu toisiaki kieliä, venäjää ja ainaki karijalaa ja sitä se varmaa puhuki. Ilosta ja rakasta.
Soli täynä viisautta ja se kävi välillä levähtämäsä kylypyläsä. Nii se kerto, vaikkei me käsitetty misä, mutta aina sillo ku oli kesä ja soli lähempänä ommaa kotia. Sielä, misä sen syvänki.

Mun pieni syän meinas pakahtua joka kerta ku Rämö tuli, eikä meillä kukkaan muukaan menny sillon piiloon sängyn alle. Kaikkei eniten mää hengästyin niistä ihimeellisistä kirijoista, joita se kanto meijän tuppaan ja joita meilloli hirviän harvon varraa ostaa. Jos ois ollu, moisin halunnu ettois ostettu ne kaikki ja rakennettu niille hyllyjä ja laitettu jokkaine kirija tarkasti taltee.

Nättei niistä oli kirkkaa keltanee ja toiseksi nättei sininee. Kummasaki kyykisteli tyttö, mummuistaakseni. Kannesa oli kirijotettu isolla ja punasella Laula lapsi ja moo varma että me laulettiinki. Silimät kirkkaiksi ihtelle ja Rämölle ja äitille ja isällekki.

Isä sano, että Rämö voi olla enkeliki, mutta muusta soli hirviän jännittävä iliman siipiäki ja saatto kyllä olla joulupukin veli ku oikia joulupukki asu monta vuotta meijän naapurisa Alasmäenpään takana neliän tien risteyksesä.

Näkkejä moo ikkää nähhykkää

Meillon palio elukoita: lehemiä, sonneja, lehemivasikoita, sonnivasikoita, hevosia, varsoja, lampaita, pässejä, karihtoita, sikoja, porsaita, kanoja, kukkoja, pikkutipuja, koiria, kissoja, kärmeitä, suolingkaisia, koppakännäreitä, sittisontiaisia, kärpäsiä, sääskiä, hiiriä, kusiaisia, lukkeja ja näkkejä.

Ja perhosia ja lintuja.

Kaikkia muita moon nähhy, mutten näkkejä ku ne assuu nii syvällä kaivosa ja sinne mää en halua millään iliveellä. Mää pelekään kaivoja ja leviöitä ojia, vaikka ossaan mää silti vintata vettä. Välistä son raskasta ja ämpäri tipahtaa takasin kaivoon ja annan sen pujota sinne joskus ihtestäänki. Sillon pittää olla nopiana, ettei kaivon rautane kahava lyö käsille tai ohtaan ku se pyörii nii hurijaa vauhtia ympäri.

Kaivon vesi on kylymää ja puhasta, sinne ei saa millonka paiskata etes pientä hiirtä. Äiti on sanonu ja isäki. Tiiän mää, että kaivosa on pohoja, mutta son niin syvällä pimiäsä, että sinne voi pienet lapset hukkua, jos kaivoon tipahtaa. Joskus on josaki hukkunukki.

Ja isokki kuulema.

Emmää tiiä, onko se näkki syöny ne jokka sinne kaivoon on tipahtanu, mutta ainaki son vetäny ne sinne upoksiin. Son hirviän ovela ja voimakas ja koppaa heti kiinni, jos vähänki yrittää kaivon reiästä sinne syvälle kurkistaa. Eikä se aina päästä ikinä irti.

Näkkejä assuu ojisaki etenki sillon ku niisä virtaa hirviästi vettä ku on kevät ja lumet alakaa sullaa. Joskus moon menny leikkimää ojjaan ja mun jalat on humpsahtanukki syvälle ja moon saanu haukkoset. Sei oo ollenkaan kivvaa ku kumisaappaat mennee täyteen kylymää vettä ja märkää lunta ja niitten kaas on pakko juosta äkkiä tuppaan kuivattaan ja lämmittään jalakoja. Äitiki on kamalan vihane, mutta mää käsitän että son eniten pelänny sitä, että se näkki ois muutki vieny.

En tiiä sitte mihin. Varmaan taivaasee ja son kauempana ku Korkiasaari.

Sitä mää en tiiä assuuko näkki sitte piisisäki kesällä ku sielä se vesi on tulikuumaa. Voi se asuakki ku ainakkaa mää en saa mennä sitäkää vettä käsillä koskemmaa. Enkä mää uskaltaskaa ku se piisi on nii pelottavan mustaa. Mutta saavisa sei vissiinkää asu, ku me saajaa joskus hirviän kuumalla ilimalla virutella ihtiä isosa saavisa, jonka äiti ja isä kantaa keskelle kartnua. Son aivan kamalan ihanaa ja määki kyykistyy nii, että vettä on kaulaa asti.

Joskus me käyää uimasa kaukana leviällä joella. Sielä assuu nii iso näkki, etten mää uskalla opetella uimaankaa ku isompana vasta. Vähä kastelen varpaita ja olokapäitä lähellä maata ja tunnustelen sitä savista pohojaa josta heinät ja risut jää kiinni varpaitten vällii.

Onneksei näkit.

Viheriän alla on punasta

Äitinäitin Postillan kannet on maailiman kauneinta punasta. Son nii tummaa että melekee mustaa ja silti iha erilaista kuin mikkää toiset värit. Semmosta niinku sois pinnalta särkyny milijooniksi palasiksi.

Kahtelen kansia silimillä ja sormilla ja sotkin sivujen koukeroiset kirijaimet yhen toiseesa perästä. Matkin äitinki nätit kirijotukset ja opin vanahanaikaset kirijaimet ennenku opin ees kirijottaa ommaa nimiä. Keskimmäisee sormee kasvaa kyhymy.

Raaputan naulalla mummun kaapin kylykeen meijän meijärinumeron. Viheriän alla on sammaa viininpunasta ku Postillan kannesa. Kamarin ovesa auvaimenreiän kohalla viheriä on kulunu melekeen irti. Sen alla on vaalijjaa puuta niinku toisenki kamarin ovesa.

Seinävaatteen hevoset laukkaa mustien ja punasten ja sinisten neliöitten sisällä. Sinisiä kahton ja punasia vähäsen, mutta mustia nään kirkkaammin ku uskallan kahtua niitä kauimmin. Musta on tuttua ku äitin huivi ja virsikirijan numerot ja pilikut.

Joulupukkikaa ei oo punane vaa harmaja. Niinku hiiret, lintujen pöntöt tai kolukärryjen rattaat ja lapsukaisten kiikkulauat. Mutta onpa punasta kesällä: marijamehut ja puolukat, taivaanauvvaimet ja apilat. Talavella punatulukkujen mahat ja teerien silimänympärykset.

Mutteivät oo lasten koltut punasia eiväkkä huopatossut, sukkien taikka lapasten rannut. Lettinauhakki vaaliansinisiä ja viheriöitä, villatakkien napit tummia tai valakosia.

Onneksi on Otto-setä, laulaa lapsille punaset posket ja ruususet suut. Tuo äitille kaukaa kangasta. Äiti ompelee koltun kuusijuhulaan. Punasia ruutuja ristisä sinisten ruutujen kansa. Henkiä salapaavat ne punaset ku kesällä palavanrakkauen terälehet. Syämmenmalliset ja siliät.

Puhasta ku pilivet

Ku moon nelijä mää nään Mansikin alta Suopellolle. Äiti ja isä ja toiset tullee sieltä kävelyllä kartanua päin. Ne hyppii ojien yli ja on ilosia. Moon justii lypsäny lehemän ja muusta on tullu pikku emäntä. Mää alloin lypsää ku mää en käsittäny miksei äiti menny jo lypsylle ku muusta oli jo lypsyy aika.

Tonkka on meleko raskas pienenä. Kansiki on nii tiukasa, että mää melekee märisen ku muv voimat ei meinaa piisata. Se pittää saaja auki ku tonkan päälle pittää pistää siivilä. Sen pohojalle pannaan kaks reikästä lautasta ja mää pistän ne nurimpäin. Niitten välliin tullee siivilävanua. Son ainaki yhtä pehemiää ku vauvojen posket. Siivilävanun lautaset ei pysy paikollaan jos ei nipistä niitä kiinni rautsella rinkulalla. Seki ommulle melekeen liian tiukasa.

Mansikin tuumenet on issoimmat kaikista. Ne pittää pestä ennenku alakaa lypsämää. Lehemän tissit pestään luutulla lämpymällä veellä, sitte ne voijellaa voilla taikka valakialla tummelilla ja se haisee muusta hyvälle.

Mun käjet on ihan kipiänä ku lehemän tissejä pittää vettää lujasti, että saa maijon tulemaa ämpärii. Mää yritän vielä saaja siitä vaahtua, mutten ossaa lypsää yhtä nopiaan ku äiti. Semmää kyllä tiiän, että ensin pittää lypsää mahampuolimmaiset parit ja sitte jalakojen, ja niimmää teenki. Maitoon ei saa mennä olijen kortta eikä ainuttakkaa kärpästä. Son joskus vaikiaa ku Mansiki paiskaa koko ajan hännällä mua silimille. Maijon pittää olla puhasta ku pilivet.

Äitin palli on mulle ihan sopivan korkusella ja Mansiki seisoo aiva rauhasa. Äiti näkkee jo kaukaa, että moon lehemän alla lypsyllä. Sei voi jostaki syystä uskua mitä se näkkee ja se tullee koittaan kans niitä tuumenia. Niisei oo yhtää noloppua jälijellä ja äiti on ihan äimänä ku kuulema käki.