Viheriän alla on punasta

Äitinäitin Postillan kannet on maailiman kauneinta punasta. Son nii tummaa että melekee mustaa ja silti iha erilaista kuin mikkää toiset värit. Semmosta niinku sois pinnalta särkyny milijooniksi palasiksi.

Kahtelen kansia silimillä ja sormilla ja sotkin sivujen koukeroiset kirijaimet yhen toiseesa perästä. Matkin äitinki nätit kirijotukset ja opin vanahanaikaset kirijaimet ennenku opin ees kirijottaa ommaa nimiä. Keskimmäisee sormee kasvaa kyhymy.

Raaputan naulalla mummun kaapin kylykeen meijän meijärinumeron. Viheriän alla on sammaa viininpunasta ku Postillan kannesa. Kamarin ovesa auvaimenreiän kohalla viheriä on kulunu melekeen irti. Sen alla on vaalijjaa puuta niinku toisenki kamarin ovesa.

Seinävaatteen hevoset laukkaa mustien ja punasten ja sinisten neliöitten sisällä. Sinisiä kahton ja punasia vähäsen, mutta mustia nään kirkkaammin ku uskallan kahtua niitä kauimmin. Musta on tuttua ku äitin huivi ja virsikirijan numerot ja pilikut.

Joulupukkikaa ei oo punane vaa harmaja. Niinku hiiret, lintujen pöntöt tai kolukärryjen rattaat ja lapsukaisten kiikkulauat. Mutta onpa punasta kesällä: marijamehut ja puolukat, taivaanauvvaimet ja apilat. Talavella punatulukkujen mahat ja teerien silimänympärykset.

Mutteivät oo lasten koltut punasia eiväkkä huopatossut, sukkien taikka lapasten rannut. Lettinauhakki vaaliansinisiä ja viheriöitä, villatakkien napit tummia tai valakosia.

Onneksi on Otto-setä, laulaa lapsille punaset posket ja ruususet suut. Tuo äitille kaukaa kangasta. Äiti ompelee koltun kuusijuhulaan. Punasia ruutuja ristisä sinisten ruutujen kansa. Henkiä salapaavat ne punaset ku kesällä palavanrakkauen terälehet. Syämmenmalliset ja siliät.