Reejalakset natisee nätisti ja lumi nitisee kivasti tiilitehtaa mutkasa ku isä kääntää hevosella kotiappäin. Pompo hölökkää ku se tykkää kojista yhtä palijoko määki. Enitee mää kuitenki kuuntele aisakellon helinää tolokan päällä hevosee seläsä. Silimät huurusa aattelee, ettei maailimasa varmaa oo kirkkaammasti ilosempaa ääntä.
Sukkapuikot kilisee kotona tuvasa toisiaa vastaa ja melekee voij äänestä käsittää, milloo äiti alakaa kaventaa kantapäätä ja milloo see sormet vilistää vielä sukaavvartta. Muu syä sykkii rauhasa kummanki ääne likellä, tolokaa ja kujelmaa.
Meen monasti vieree kahtoo ku isä terottaa vikatetta kesällä. Se nostaa see terä ylöspäij ja alakaa vejellä viilalla terrää vuorotellee kummaltaki puolelta. Se tekkee sitä nii joutusaa, ettemmää millonkaa kerkiä oppia siinä yhtä hyväksi. Enkä mää ylöty terräänkää. Mutta se terottamise tasanee ääni tullee muu korvii mukavana rytminä ja kihisee ku tahko ku viilaa terotettaa.
Terä siksakkaa tietee ihtestää ku heinäsirkat ku isä kaataa niittukonneella heinää aitan kohalla. Siihe ei saa mennä likellekkää. Mää pelekää, että terä leikkaa vahingosa hiiriltä pesät kahtia, isä pelekää, että se ajas vahingosa meiltä jalat. Me tiejetää, minkä pyörtänöittee tuppuroisa hiirillon pesät ja alastomat poikaset. Elloo jääneet muuttaa heinäseipäittee alle.
Ryskyy huminasa oo syksyllä uuellaista riemua. Vilija oo kasvanu ja kypsyny ja sitä voijjaa puija kökällä. Miehet juoksee rysky vierellä toisesta päästä toisee. Yksi syöttää korsinipppua pelottavvaa reikää ja se hurahtaa semmosella äänellä eestakasi, että mää luule, että se rysky alakaa laulamaa. Sitte se sylykee tyhyjiä olokia ulos toisesta päästä ja jyviä ritisee ruskioihii säkkeihii. Niitei jaksa kantaa ku aikamiehet, mInnen ikkää.
Mää sylijee vihineitä kurkusta saunaa asti ja revii niitä viheliäisiä irti letteistä ja villatakista. Mum pittää olla kaas kökäsä, että mää voij joskus muistaa nuo äänet ja vihineet ja see että ryskyt oo keltasia jos eivät noo viheriöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti