Meillei tuu sähkyä mun lapsuuesa, eikä äitinkää lapsuutee tuu sähkyä, eikä pappankaa, eikä pappan pappankaa. Meillei oo sähkyä ku joskus ilimasa ja sitäki meleko harvoij.
Lämpymää meillon aina paihti sillon ku meitä palelee. Son ylleesä aamulla ennenku mää herrää. Kamarisa alakaa sillon ollee kylymä kerta takka ojjo ruvennu jähtymää.
Äiti laittaa joka ilta kamarin takkaa tulet ja se lämmittää nurkkii asti, mutta silti isä peittelee meijät nätisti. Se käärii peitot meijän ympäri ku tupakit ja nostaa vielä peittua pienten jalakojenki alle. Me nukutaa lämpymästi pitkät unet, mutta talavella kylymä joskus kerkijää hiipiä aamulla mun peittoin allekki. Sillon tuntee ku se reumatismi alakaa kolotta mun luisa niinku äitinki.
Mää nuku hetekalla seinäv vieresä. Heteka notkuu kivasti vaikkei siinä saakkaa usiasti hypellä. Mun pääpuolella on kukkateline, josa ristuksen kärsimyskukka kasvaa joka vuosi isommaksi. Sen kukka on nätiimpunanee ja piikit pistää ilikästi sormii ku mää välistä kokkeilen niitä. Yhtenä kesänä äiti saa siihee kohtalonkukanki ja sen kukat ne vasta oo ihania, punavalakosia ja puhtaita. Pelakuukki kasvaa äitii käsisä issoiksi ku äiti hoitaa niitä yhtä hyvin ku pieniä lapsia. Ja kasvaa loksikki ja mustammerenruusut.
Jalakopääsä on seinä ja mun silimät kiertää tapetin kuvioilla pitkän matkaa ennenku mää saa unenpäistä kiinni iltosin. Tapetti on vaaliampaa ku kaakau ja kuviot melekee valakosia. Mun tekis mieli piirtää niihii, muttemmää ikkää silti kehtais.
Yöllä on nii pimiää, että mää pelekää joskus hengittää ku pakkanen purasee kukkia akkunaruutuihin ja ne ratisee. Joskus helepottaa pelekästää ku puristellee käjet kainaloita myöte ristii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti