Melekeen pelekään mustalaisia

Mää en oo millonkaa käsittäny kumpia pittää pelätä enämpi, kantoperäsiä vaikko mustalaisia. Mää luulen että kantoperäsiä ku mustalaiset on nätimpiä.

Vaikka kohta melekeen kaikki kantoperäset on meille sukulaisia, mää en siltikää niitä kaikkia tunne. Pappa tunsi kuulema jokkaisen ja äitiki palijo ku oli ollu sielä piikana ja kierolla siksi ku kantoperäset oikasi meijän ohi opistolle jo sillon ku äitiki oli lapsi.
Meijän perällä jos lapset eivät olleet kiltteinä, ne saateetiin viiä. Emmää silti kuullu ikkää, että kettää ois viety mihinkää. Mutta soli selevä että jos ei muistanu olla kilttinä, sillo oli parempi olla sielä, misä niitei ollu.

Mustalaiset ajo aina nopioilla hevosilla. Me kuultii ne jo kaukaa ku me kuultii kaukaa junakki ja tiiettii aina, misä kohtaa tietä joku oli tulosa. Seki oli heleppo arvata, kuka oli tulosa ku kaikkihan sillon tunsi kaikki äänestä.

Mustalaisilla oli usiasti näläkä ja ne puhu isosti ja erilailla ja kerran ne välähytti puukkuaki. Yhesti mun syä hakkas melekeen laamapaijan läpi ku molin piilosa sängyn takana. Mutta sitte ku mää näjin niitten silimiä ja tukkaa, molin nähhy jotaki nätimpää ku missää. Niijen äänesäki oli semmosta värinää, etten löytäny sitä etes harmoonista. Jos oisin uskaltanu, moisin käyny koittaa sitä punasta toolia, jonka noli kerran paiskannu mehtään yhellä perällä. Sielä seasa oli rattaitaki kaajullaa.

Sej jäläkeen moon tykänny sametista enämpi ko mistään toisesta kankaasta. Aikusena mun kaikkien kamarien akkunoisa roikkuu talavella samettiset kartiinit. Hehkuvanväristä oranssia, yöösinistä, syvänkeltasta,, tummanpunasta ja mehtänviherijjää.

Mun verisuonisaki alako virtaamaa ne mustalaisten laulut, erilaisilla kielillä.