Ku moon kolome mää seison tuvan akkunalla ja säikähän ihteni melekeen hengiltä
ku nään kärmee luikertelevan talon takana. Se vönkii aiva mun silimieni alla ja
mää kilijun äitille että käärme kiemurtellee ulukona. Äiti säntää porstuuaa ja
ulos nii nopijaa ku pääsee ja juoksee nurkan taka kahtomaa. Talon pääson
hiekkakasa ja kärme tullee siihe sammaa aikaa ku äiti kartanonpuolen nurkalta.
Mollaa kaikki häjisää ku lampaat, mutta äiti onneksi löytää iso kiven ja alakaa sitä nakata kärmettä kohti. Kärme muuttuu vihaseksi ja alakaa ilikkua äitille ja hyökkäämää see kimppuu. Mää pelekää, että se pistää äitiä, mutta äiti löytää risun ja alakaa pätkiä siltä kärmeeltä selekärankaa poikki. Ku äiti paiskaa kiven kärmee päähän, se pää mennee luttuu, eikä se ennää voi äitiä taikka minuakkaa pistää taikka myrkyttää.
Sitte äiti nostaa kärmee risulla oksan hankaa ja jättää sen roikkumaa tierreunaa. Son musta ja kiiltävä ku synti ja sillon mustempia kuvioita seläsä. Me seurataa sitä iltaa asti ku se kärmes kuulema kuolee vasta illalla. Enne sitä me nähhää outua ku se kärme penikoihtee kuolleena. Pienet kärmeepoikaset putuaa ojjaa ja vilistellee nopiasti piiloo heinikkoo. Mulle tullee ilikiä olo ku mää käsitää, että niistä voi moni luikerrella uuellee talon taka ja mä taas nään ne.
Sejjäläkee muustaki tullee kärmeetappaja. Kärmeitä ei saa päästä lastee lähelle ja siksi joskus suurempana mää tapan kärmeitä melekee Kyynelkankaalla asti. Joskus ne vaa oottaa kuumalla tiellä ja mää alan kiehua vihasta. Mota risun ja pätkin ku äiti ja paiskaa kivillä niitte silimät ja kielen luttusiksi. Mää huuan niille seleväksi sen, ettei tartte tulla ikkää meitä kettää perille asti tappamaa.
Kärmeepeleko on lapsena samallaista ku sujen uluvomisen kuulemine yksii synkällä mehtävälillä. Semmosta ku tietää varmasti, ettei pääsekkää karkuu ja kotia, vaa se susi kerkijjää tulla vastaa ja syöjä mun pienet käjet ja jalat suurempaa näläkääsä. Päänki varmaa, ja letit, mutten uskalla koko pelekua aatella loppuu asti. Mieluummii kahtelisii vaikka kahta ristilukkia kivirauniolla avojalloi kyykyllää.
Mollaa kaikki häjisää ku lampaat, mutta äiti onneksi löytää iso kiven ja alakaa sitä nakata kärmettä kohti. Kärme muuttuu vihaseksi ja alakaa ilikkua äitille ja hyökkäämää see kimppuu. Mää pelekää, että se pistää äitiä, mutta äiti löytää risun ja alakaa pätkiä siltä kärmeeltä selekärankaa poikki. Ku äiti paiskaa kiven kärmee päähän, se pää mennee luttuu, eikä se ennää voi äitiä taikka minuakkaa pistää taikka myrkyttää.
Sitte äiti nostaa kärmee risulla oksan hankaa ja jättää sen roikkumaa tierreunaa. Son musta ja kiiltävä ku synti ja sillon mustempia kuvioita seläsä. Me seurataa sitä iltaa asti ku se kärmes kuulema kuolee vasta illalla. Enne sitä me nähhää outua ku se kärme penikoihtee kuolleena. Pienet kärmeepoikaset putuaa ojjaa ja vilistellee nopiasti piiloo heinikkoo. Mulle tullee ilikiä olo ku mää käsitää, että niistä voi moni luikerrella uuellee talon taka ja mä taas nään ne.
Sejjäläkee muustaki tullee kärmeetappaja. Kärmeitä ei saa päästä lastee lähelle ja siksi joskus suurempana mää tapan kärmeitä melekee Kyynelkankaalla asti. Joskus ne vaa oottaa kuumalla tiellä ja mää alan kiehua vihasta. Mota risun ja pätkin ku äiti ja paiskaa kivillä niitte silimät ja kielen luttusiksi. Mää huuan niille seleväksi sen, ettei tartte tulla ikkää meitä kettää perille asti tappamaa.
Kärmeepeleko on lapsena samallaista ku sujen uluvomisen kuulemine yksii synkällä mehtävälillä. Semmosta ku tietää varmasti, ettei pääsekkää karkuu ja kotia, vaa se susi kerkijjää tulla vastaa ja syöjä mun pienet käjet ja jalat suurempaa näläkääsä. Päänki varmaa, ja letit, mutten uskalla koko pelekua aatella loppuu asti. Mieluummii kahtelisii vaikka kahta ristilukkia kivirauniolla avojalloi kyykyllää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti