Näkkejä moo ikkää nähhykkää

Meillon palio elukoita: lehemiä, sonneja, lehemivasikoita, sonnivasikoita, hevosia, varsoja, lampaita, pässejä, karihtoita, sikoja, porsaita, kanoja, kukkoja, pikkutipuja, koiria, kissoja, kärmeitä, suolingkaisia, koppakännäreitä, sittisontiaisia, kärpäsiä, sääskiä, hiiriä, kusiaisia, lukkeja ja näkkejä.

Ja perhosia ja lintuja.

Kaikkia muita moon nähhy, mutten näkkejä ku ne assuu nii syvällä kaivosa ja sinne mää en halua millään iliveellä. Mää pelekään kaivoja ja leviöitä ojia, vaikka ossaan mää silti vintata vettä. Välistä son raskasta ja ämpäri tipahtaa takasin kaivoon ja annan sen pujota sinne joskus ihtestäänki. Sillon pittää olla nopiana, ettei kaivon rautane kahava lyö käsille tai ohtaan ku se pyörii nii hurijaa vauhtia ympäri.

Kaivon vesi on kylymää ja puhasta, sinne ei saa millonka paiskata etes pientä hiirtä. Äiti on sanonu ja isäki. Tiiän mää, että kaivosa on pohoja, mutta son niin syvällä pimiäsä, että sinne voi pienet lapset hukkua, jos kaivoon tipahtaa. Joskus on josaki hukkunukki.

Ja isokki kuulema.

Emmää tiiä, onko se näkki syöny ne jokka sinne kaivoon on tipahtanu, mutta ainaki son vetäny ne sinne upoksiin. Son hirviän ovela ja voimakas ja koppaa heti kiinni, jos vähänki yrittää kaivon reiästä sinne syvälle kurkistaa. Eikä se aina päästä ikinä irti.

Näkkejä assuu ojisaki etenki sillon ku niisä virtaa hirviästi vettä ku on kevät ja lumet alakaa sullaa. Joskus moon menny leikkimää ojjaan ja mun jalat on humpsahtanukki syvälle ja moon saanu haukkoset. Sei oo ollenkaan kivvaa ku kumisaappaat mennee täyteen kylymää vettä ja märkää lunta ja niitten kaas on pakko juosta äkkiä tuppaan kuivattaan ja lämmittään jalakoja. Äitiki on kamalan vihane, mutta mää käsitän että son eniten pelänny sitä, että se näkki ois muutki vieny.

En tiiä sitte mihin. Varmaan taivaasee ja son kauempana ku Korkiasaari.

Sitä mää en tiiä assuuko näkki sitte piisisäki kesällä ku sielä se vesi on tulikuumaa. Voi se asuakki ku ainakkaa mää en saa mennä sitäkää vettä käsillä koskemmaa. Enkä mää uskaltaskaa ku se piisi on nii pelottavan mustaa. Mutta saavisa sei vissiinkää asu, ku me saajaa joskus hirviän kuumalla ilimalla virutella ihtiä isosa saavisa, jonka äiti ja isä kantaa keskelle kartnua. Son aivan kamalan ihanaa ja määki kyykistyy nii, että vettä on kaulaa asti.

Joskus me käyää uimasa kaukana leviällä joella. Sielä assuu nii iso näkki, etten mää uskalla opetella uimaankaa ku isompana vasta. Vähä kastelen varpaita ja olokapäitä lähellä maata ja tunnustelen sitä savista pohojaa josta heinät ja risut jää kiinni varpaitten vällii.

Onneksei näkit.

Viheriän alla on punasta

Äitinäitin Postillan kannet on maailiman kauneinta punasta. Son nii tummaa että melekee mustaa ja silti iha erilaista kuin mikkää toiset värit. Semmosta niinku sois pinnalta särkyny milijooniksi palasiksi.

Kahtelen kansia silimillä ja sormilla ja sotkin sivujen koukeroiset kirijaimet yhen toiseesa perästä. Matkin äitinki nätit kirijotukset ja opin vanahanaikaset kirijaimet ennenku opin ees kirijottaa ommaa nimiä. Keskimmäisee sormee kasvaa kyhymy.

Raaputan naulalla mummun kaapin kylykeen meijän meijärinumeron. Viheriän alla on sammaa viininpunasta ku Postillan kannesa. Kamarin ovesa auvaimenreiän kohalla viheriä on kulunu melekeen irti. Sen alla on vaalijjaa puuta niinku toisenki kamarin ovesa.

Seinävaatteen hevoset laukkaa mustien ja punasten ja sinisten neliöitten sisällä. Sinisiä kahton ja punasia vähäsen, mutta mustia nään kirkkaammin ku uskallan kahtua niitä kauimmin. Musta on tuttua ku äitin huivi ja virsikirijan numerot ja pilikut.

Joulupukkikaa ei oo punane vaa harmaja. Niinku hiiret, lintujen pöntöt tai kolukärryjen rattaat ja lapsukaisten kiikkulauat. Mutta onpa punasta kesällä: marijamehut ja puolukat, taivaanauvvaimet ja apilat. Talavella punatulukkujen mahat ja teerien silimänympärykset.

Mutteivät oo lasten koltut punasia eiväkkä huopatossut, sukkien taikka lapasten rannut. Lettinauhakki vaaliansinisiä ja viheriöitä, villatakkien napit tummia tai valakosia.

Onneksi on Otto-setä, laulaa lapsille punaset posket ja ruususet suut. Tuo äitille kaukaa kangasta. Äiti ompelee koltun kuusijuhulaan. Punasia ruutuja ristisä sinisten ruutujen kansa. Henkiä salapaavat ne punaset ku kesällä palavanrakkauen terälehet. Syämmenmalliset ja siliät.

Puhasta ku pilivet

Ku moon nelijä mää nään Mansikin alta Suopellolle. Äiti ja isä ja toiset tullee sieltä kävelyllä kartanua päin. Ne hyppii ojien yli ja on ilosia. Moon justii lypsäny lehemän ja muusta on tullu pikku emäntä. Mää alloin lypsää ku mää en käsittäny miksei äiti menny jo lypsylle ku muusta oli jo lypsyy aika.

Tonkka on meleko raskas pienenä. Kansiki on nii tiukasa, että mää melekee märisen ku muv voimat ei meinaa piisata. Se pittää saaja auki ku tonkan päälle pittää pistää siivilä. Sen pohojalle pannaan kaks reikästä lautasta ja mää pistän ne nurimpäin. Niitten välliin tullee siivilävanua. Son ainaki yhtä pehemiää ku vauvojen posket. Siivilävanun lautaset ei pysy paikollaan jos ei nipistä niitä kiinni rautsella rinkulalla. Seki ommulle melekeen liian tiukasa.

Mansikin tuumenet on issoimmat kaikista. Ne pittää pestä ennenku alakaa lypsämää. Lehemän tissit pestään luutulla lämpymällä veellä, sitte ne voijellaa voilla taikka valakialla tummelilla ja se haisee muusta hyvälle.

Mun käjet on ihan kipiänä ku lehemän tissejä pittää vettää lujasti, että saa maijon tulemaa ämpärii. Mää yritän vielä saaja siitä vaahtua, mutten ossaa lypsää yhtä nopiaan ku äiti. Semmää kyllä tiiän, että ensin pittää lypsää mahampuolimmaiset parit ja sitte jalakojen, ja niimmää teenki. Maitoon ei saa mennä olijen kortta eikä ainuttakkaa kärpästä. Son joskus vaikiaa ku Mansiki paiskaa koko ajan hännällä mua silimille. Maijon pittää olla puhasta ku pilivet.

Äitin palli on mulle ihan sopivan korkusella ja Mansiki seisoo aiva rauhasa. Äiti näkkee jo kaukaa, että moon lehemän alla lypsyllä. Sei voi jostaki syystä uskua mitä se näkkee ja se tullee koittaan kans niitä tuumenia. Niisei oo yhtää noloppua jälijellä ja äiti on ihan äimänä ku kuulema käki.

Melekeen pelekään mustalaisia

Mää en oo millonkaa käsittäny kumpia pittää pelätä enämpi, kantoperäsiä vaikko mustalaisia. Mää luulen että kantoperäsiä ku mustalaiset on nätimpiä.

Vaikka kohta melekeen kaikki kantoperäset on meille sukulaisia, mää en siltikää niitä kaikkia tunne. Pappa tunsi kuulema jokkaisen ja äitiki palijo ku oli ollu sielä piikana ja kierolla siksi ku kantoperäset oikasi meijän ohi opistolle jo sillon ku äitiki oli lapsi.
Meijän perällä jos lapset eivät olleet kiltteinä, ne saateetiin viiä. Emmää silti kuullu ikkää, että kettää ois viety mihinkää. Mutta soli selevä että jos ei muistanu olla kilttinä, sillo oli parempi olla sielä, misä niitei ollu.

Mustalaiset ajo aina nopioilla hevosilla. Me kuultii ne jo kaukaa ku me kuultii kaukaa junakki ja tiiettii aina, misä kohtaa tietä joku oli tulosa. Seki oli heleppo arvata, kuka oli tulosa ku kaikkihan sillon tunsi kaikki äänestä.

Mustalaisilla oli usiasti näläkä ja ne puhu isosti ja erilailla ja kerran ne välähytti puukkuaki. Yhesti mun syä hakkas melekeen laamapaijan läpi ku molin piilosa sängyn takana. Mutta sitte ku mää näjin niitten silimiä ja tukkaa, molin nähhy jotaki nätimpää ku missää. Niijen äänesäki oli semmosta värinää, etten löytäny sitä etes harmoonista. Jos oisin uskaltanu, moisin käyny koittaa sitä punasta toolia, jonka noli kerran paiskannu mehtään yhellä perällä. Sielä seasa oli rattaitaki kaajullaa.

Sej jäläkeen moon tykänny sametista enämpi ko mistään toisesta kankaasta. Aikusena mun kaikkien kamarien akkunoisa roikkuu talavella samettiset kartiinit. Hehkuvanväristä oranssia, yöösinistä, syvänkeltasta,, tummanpunasta ja mehtänviherijjää.

Mun verisuonisaki alako virtaamaa ne mustalaisten laulut, erilaisilla kielillä.

Helemapeltiä ja poikia

Koltusa on erilaisesti laskuja vyötäröllä. Non leviämpiä ku punasesa hammeesa, jonka äiti tekkee jouluksi joskus. Koltun helema leviää nätisti polovien yli ku istun kummisetän mustan komian auton takapenkillä.

Aivan yksin.

Penkki on hirviän leviä enkä uskalla aatella, onko kaikki aivan totta. Että saan istua siinä yksinää koko matkan Rauaskylästä Kuusamoon.

Meinaan tipahtaa penkiltä ku auto pomppii kolosilla teillä. Isä istuu etupenkillä setän kaas, juttelee ja on onnellisen näköne. Määki oon onnellinen, vaikken oo etes vielä koulusa. Kuus vuotta on silti pitkä aika elämää; moon muuttanu yhen kerran kojista kottii, kompastunu vuojen kynnyksisä, rääkyny vieraat vihasiksi ja oppinu leikkimää kiviraunioilla, ojisa ja lammashaasa. Oommää lypsäny lehemänki.

Kuusamoon on nii pitkästi etten ennää muista siitä mittää. Muisti herrää vasta Tuomelasa ku serkkujen lauma tervehtii meitä.

Jännitän pissat housuun.

Saunaanki pääsen, mutta jään seisoo oven pielee. Lauteilla on pitkä rivi serkkupoikia ja ne kaikki tolijottaa mua ruskioilla silimillä.

Moon nätti ja mullon letit.

Tikkuja pyllysä

Tuvan pöytä on ainaki kolome metriä pitkä ja viininpunanen. Siinon kansi ja jalat ja munki kohalla looja. Piilotan sinne sallaa kaikki ilikiänmakuset ruuat. Niinku läskit ja lämpimät rusinat, mutten ikkää alatoopia. Sommun herkkua ja se sullaa suuhun niinku aikusena jokku jouluset siniset suklaat.

Isä istuu aina pöyän pääsä ja äiti mun kohalla. Meijän ruoka on kamalan hyvvää. Kuoripotut, ruskiatkastikkeet, köyhät ritarit, hernekeitot ja kiisselit ku äiti ossaa tehä kaikkia nii hyvästi. Ylleesä mää syön aina lautaset tyhyjiksi, mutta Aino inhuuaa sipulia ja kaalia.
Mää voisin syyä kaalipattaaki vaikka kaksi lautasta. Lappapuuruaki.

Ku äiti leipoo, pöyän kansi käännetää nurimpäin. Son heti jauhoisa ku äiti levittää sitä palijo taikinan alle. Pöyälle äiti ossaa aina kaataa kerrallaa taikinaa justii sevverran mitä mennee yhtee ankkastokkaa.

Taikina leikataa ensin nelijää ossaa, sitte ne läjät pyöritellää pötkylöiksi. Äitin pötköt on aina yhtä paksuja ja napakoita. Lopusta se nappaa veihtellä pätkän, ojentaa monasti loput lastem makioihin suihin. Äitin taikinasa on voita ja maitua, munnaa, jauhoja ja kaartemummaa nii passelisti, ettei se taikina tartu millonkaa kurkkuu. Paitsi jos laittaa ihte vahingosa liian ison tönkin.

Pyhänä pöyälle laitetaa aina tuuki, ja penkit luututaa lauantaina. Kuunnellaa kirkommenoja ratiosta ja luetaa hartaasti pöyän ääresä Raamatusta. Mää tykkää eniten jouluevankeliumista ja Kolkatasta ku toinen on nii kaunista ja toinen nii surkiiaa. Pöyän toisesa pääsä pelataa muistipeliä ja lujetaa läksyjä ku sielä on kaasulamppu. Ukkosenilimoilla pöyän alle voijjaan tehä maja ja olla sielä siltä piilosa. Sonku pesä.

Joulusin pöyälle silitetää eri liinat ja se melekee salapaa hengityksen. Yhesä kapiasa on kelloja ja punastaki. Niistä kuvioista minnoon tutkinu joka sentin.

Pöyän penkeistä tarttuu monasti tikkuja pyllyy. Äiti nykkii ne irti ja puhaltaa.

Polokua pyörällä

Raimo luppaa äitille, että opettaa mua ajjaan pyörällä ku oon kärttäny nii kauan. Pakko hypellä kartanolla ympyrää ja kiertää kiikku kahteen kertaa ku niin jännittää. Mää haluan päästä vauhtiin ja ajjaa ihte niinko isot.

Raimo taluttaa pyörän tielle ja käskee mun ajjaa pajalta riihiaituuksen tykö. Siinä tullee vähäsen mutkaa ja liikaa alasmäkiä. Käsitän sen kohta, mutta sitä ennen mua ei kerkiä pelottaa mikkää.

Sarvet on nii korkialla, etten melekeen ylöty niihin. Raimo nostaa muut pettaaleille, jokka pyörii mun jalosa ku vipperät vappuna. Emmeinaa millää saaja niitä pysähtyyn, mutta Raimo on sitkiä ja jaksaa neuvua ku isä.

Raimo pittää pyörää takatuupparista, työntää vauhtia ja sannoo että ala ny polokia ja minä alan. Polijen hirviän kovvaa vauhtia meijerilavan ohi, tienhaaran ohi, aitan ohi, kiviraunion ohi, kaikkien koivujen ohi ja kohtaku oon melekeen riihen tykönä käsitän etten tiiä, miten tämä pyörä pittää pysähyttää. Sittei oo kukkaan mulle kertonu, eikä Raimokkaa hoksannu.

Hyppään poies täyesä vauhisa kuse pyörä jatkaa ojjaa pitkin pitkän matkaa. Syvän hakkaa hirviästi enkä oikein käsitäkkää mitenkä kamalasti jo alakoin pelijätä. Kävelen pyörän tykö ojjaan ja rettuutan sen takasi maantielle. Kävelytän Raimon tykö. Emmää lopettammaa ala, vaa ajamaa.

Otetaa uuet vauhit, samat hommat alakuun. Raimo pittää pyörää, mun on vaikia pittää polokimia rauhasa, Raimo pukkaa vauhtia ja kohta jo polen taas riihiaituusta päin kaikkien kukkien ohi. Tiiän justiisa mistä löytyy kissankelloja, siankärsämyä, maitohorsmaa, suolaheinää ja päivänkakkaroita, joita kasvaa vaan yhesä kohtaa ihan hiekasa.

Taaskaan en kerkiä käsittää, mitenkä sitä pittää jarruttaa ja ponkasen pyörältä täyestä vauhista. Pyörä jatkaa ojan pohojaa ja kaatuu heinikkoon. Emmuista montako kertaa. Rettuutan sen sieltä Raimon tykö niin monasti, että alan käsittää sitä jarruttamista nelijävuotiaan täyellä ymmärryksellä.

Ku ensimmäisen kerran jarrutan, teen sen nii äkkiä ja kovva että
pyörä pysähtyy ku hiekka rohisee ja melekeen lennän sarvien yli. Ei opettanu että sais jarrutta hilijasemmasti.

Ajjaan opin ja jarruttaanki. Jonaki kesänä ylötyn istumelle, sitä seuraavana ajan takatuupparistaki. Ja iliman käsiä ja käjet ristisä. Tai, no ku ristiin pistää, se pyörä mennee taas ojjaan. Kerran kaajun lammikkoonki.