Lehemä reppii tuumenet

Ku tulle kesä ja aituuksisa ruoho on tarpeellisen rehevää, on aika laskia lehemät laitumelle. Sillon on lämmintä ja meitä kaikkia tarvitaa vahtaamaa sitä. Me ootetaa navetaa ovella risut käjesä ku äiti ja isä päästää elukoista irti parresta. Ovesta tullee lehemien suuriin silimiin nii hirviästi valua, ettei ne heti älyä lähtä mihinkää. Vaikka joku niitte karva alla varmaa muistaa, että ulukona on mukavaa, joka kesää alusa ne silti alakaa jännittää. Niitä pittää puskia ulos iha kovalla käjellä.

Ku lehemät on astunu ulos navetasta muutama askele, ne nostaa suurta päätää ja alakaa nuuhkia kesäilimaa molemmilla sieraimilla. Ne työntää kielee ulos ja alakaa ammumaa ja kohta ne mennee iha vauhkoiksi. Ne hyppää laitumia kohti hännät pystysä ja me riemuitaa sitä, ku ne riemuihtee viheriästä ruohosta ja lämpymistä ilimoista. Meillon välistä suuri urakka saaja ne menemää veräjä kohalta aituuksee.

Kohta lehemät asettuu ja alakaa näykkiä ruohua. Ne kiertää sitä kielellä ja märehtii sitä kaikesa rauhasa. Märehtivät ja kahtelevat aijan toloppia, mehtänlaitoja, valakosia piliviä ja oottavat kesäiltojen ja aamujen lypsyaikoja. Huiskivat hännillä kärpäsiä selästää.

Kerraa mulle kävi enemmän ku ohorasesti. Mää yriti ohojata yhtä lehemää oikiaa paikkaa riihiaituuksesa. Mää en osannukkaa ku piikkilanka oli vejetty korkialle eikä sollu yhtää löysällä. Iso lehemä hyppäsi aijaa yli ja repi tuumeneesa ja ison verisuonen mahastaa. Verta valu nii palijo, että se alako vaahtuaa. Mää tai joku juoksi Niskaselle soittaa elläillääkärille. Lehemä valu silti kuoliaaksi, mutta äiti ja isä ei siltikää huutanu mulle, ei nätisti eikä rumasti. Soli kamala vahinko ja mää olin kuitenki vaa lapsi. En etes älynny säälistä lopettaa maijoo juontiakkaa. Maitovasikka minusta kasvaaki.

Juhannusta valavotaa

Juhannusta pittää oottaa koko kesä ko lapsen kesä on pitkä jo ennee sitäki. Jokkaisee juhannuksee kuuluu meillä monta tärkiää asiaa. Aina. Syvää alakaa oikei läpättään ku isä hakkee mehtästä nelijä juhannuskoivua porstua ove ettee. Se tekkee puille reiät rautakangella samalla tavalla ku se tekkee kesemmällä reiät jokkaiselle heinäseipäälle. Semmosesti, että se ensii lyö kangee rotevasti maaha monta kertaa ja sitte ku reikä on tarpeeksi syvä, se alakaa vääntää sitä isommaksi liikuttamalla kankia pyöriästi reiää ympäri. Määki ossaa matkia sammaa ja saa joskus seipäät pyssyynki pystysä.

Sitte isä ottaa jokkaise koivu kerrallaa ja tuppaa see jämäkästi ommaa reikääsä. Polokee lopuksi puu maaha kumisaapasjalalla nii että se varmasti pyssyy pystysä ja suorasa. Nelijästä koivusta tullee porstua ettee kuja, jonkä läpi mää juokse sata kertaa päiväsä eestakasi. Mää tunnen ku koivulehet koskee mun käsiä ja poskia. Kujasta meijä kartanolle tullee salasta ja kesästä ja nättiä.

Isä hakkee mehtästä koivuuoksiaki. Se tekkee äitii kaas niistä meille saunavihtoja. Mei koskaa käytetä niihi pyörää sisuskumeja, vaa äiti ossaa tehä vihtalenkit niinku ne tehtii ennen meitä. Pajuoksista kiertämällä. Mää laita vihtojen raatoja taltee ja pistä ne aikusena ulukosauna seinälle koristeeksi. Juhannusta ei tuu ilima koivuja ja saunavihtoja ja sitä savusaunaa, josa räppänä pittää aukasta ku savu alakaa kirvellä silimiä liian kaas.

Meillä keitetää aina kaas punastaherraa juhannukseksi. Tai äiti sitä keittää, ei me kukkaa muut sitä osata, isä ei varsinkaa eikä me lapset ensinkää. Herraa pittää keittää koko päivä. Yhtee issoo pattaa mennee melekee tonkallinen lehemäm maitua. Äiti pistää musta paan keskelle hällää ja antaa maijon kiehua hyvällä tulella tuntitolokulla. Siitei voi lähtä ku hätinä äkkiä hyysikkää, ku maitua pittää vahtia silimä kovana. Äitillon oma kauha herapaasa ja se hämmentää kiehuvvaa maitua vähä väliä. Jos ulukona oo hellepäivä, sisällon vielä kuumempaa.

 Monee ajan päästä maito alakaa muuttua punaseksi ja siihe alakaa tulla juustoja. Kai se äiti sitä maitua jotenki juoksuttaa ku se kerkiää semmoseksi tulla.

Ku hera on valamista, se pannaa tonkkaa ja kannetaa kaivoo kylymenee. Ku son kylymää äiti hakkee sitä sisälle sieltä päälärillä. Juhannusaattona ja juhannuksenpyhinä herraa pannaan tarijolle valakossee pilikkumii, joson sinisellä tehty kiemura kukka.

 Herraa syyää semmosennaa, siihe ei panna mittää ylimäärästä. Josaki siinon sokeria, muttei meillä. Josaki juustot on isoja, josaki murusempia, mutta meillon sopivia. Meijän hera on nii hyvvää, että sitä käy moni vieras syömäsä. Jokku tullee asiasta tehe kaukaaki. Monasti äiti joutuu lähtee lehemää alta vieraille herraa pöytää laittamaa. 

Munki juhannus mennee pilalle, jos emmää saa missää herraa syyä, mutta onneksi mää kotona kerkiä syyä maha kipiäksi.

Lapsille ostetaa juhannuksena aina korillinen limukkaa. Limukkapullojen korkit on semmosiametallisia, joison nätti kiemura, josta korkii saa kiertämällä auki. Lasisista pulloista näkkeelimukkapullojen sisälle. Mää tykkää enitee vatukalta maistuvasta limukasta, mutta Pommakki on vähä ku aikustee makusta, mutta mää tykkää siitäki. Son keltasta.

Juhannussa me saajaa valavua vaikka koko yö ja me monasti valavotaanki. Ainaki melekee.

Saivari on mustavalakonen kissa

Muu ensimmäisen kissan nimi on Saivari. Son mustavalakonen ja mää rettuutan sitä ympäri tuppaa ja kamareita, porstuaa ja kartanua. Hyysikkäänki mää sitä jälestän tai se jälestää mua, ku kissat ja pienet lapset on veistetty samasta leikkisästä puusta.

Mää en tiiä laittoinko mää ihte nime meijä kissalle vai laittoko sen äiti, muttei meillä silti saivareita pääsä oo kellää. Eikä täitäkää. Niitä on silti joillaki tai ainaki joillaki on joskus ollu, muttei kellää, jokka meillä käy kyläsä tai pyhäkoulusa tai asioilla. Mää opin, että saivarit on täitten munia ja jos niitä tullee, ne pittää kiiree vilikkaa kampata ja pestä poies niitä häätävällä pesuaineella.

Ei meillä oo lutteitakkaa, mutta äiti kertoo niistä, ku soli nähhy niitä joisaki talloisa, joisa se kävi töisä sillon kierolla ku soli kojinhoitajana. Lutteet ilimestyy yöllä sänkyvaatteisii ja purree ihimisestä verta henkiesä pitimiksi. Päivällä ne mennee konnusillaa piiloo ihimisee silimiltä. Jollaki kai sitä pittää syöpäläistenki ellää.

On meillä koiraki vähä aikaa. Son suomeepystykorva ja me annetaa sille nimeksi Nalle. Tai emmää muista, onko se nimi jo sillä vai antaako isä sen nimen. Saattaa olla sillä tavalla. Moon varsissaapasikänen ja melekee koulusa, ku Nalle kuolee yhtenä talavena. Son vielä vilikas ja jää isän hevosen reen alle ja on ihan jääsä ku isä tuo sen kotia rekikuorman kyytillä. Me märistää silimät märiksi, mutta äiti on sallaa ilonen, ku pääsee erroo yhestä ylimääräsestä suusta.

Kaua Nalle jäläkee meille otetaa toinen, karijalankarhukoira, joka räkyttää multaki hermot pilalle, eikä muusta kasva ollenkaa koiraihimistä. Nallen mää nää silti silimisä iha elävästi ku siihen mää kerkiä ihastua ikihyviksi kippurahäntää myöte. Nalle on oranssi ja sen turkki on tuuhiaa ja mää voisii silittää sitä iltaa asti. Söpyäki mää silitän, mutta sonki kissa ja keherää muutki unnee, jos vaa sevvierelle unehun maate pistään.

Rottiset munnii munie päällekki

Meillon kamalasti rottisia ja nii om muillaki. Kesät talavet tuo viheliäinen lintu räpeltää kartanoo ympärillä ja ellää iha ommaa elämääsä. Kaikkei enite pistää vihaksi ku rottiset alakaa pessii toiste lintuje pessii. Isä tekkee pönttöjä puihin kottaraisille ja kaikille muille ja sitte nuo ilikimykset saattaa muuttaa asumaa niihi, vaikka niisä jo assuis iha muita. Ja ny o tullu uusiaki linnupaskoja. Kirijosiepot on melekee yhtä räähkiä ku rottisekki.

Pujottaa ne alas pääskyse pesiäki. Pääskyset om meille melekee pyhiä. Niitä ootetaa enämmän ku muita muuttolintuja. Ku pääskyset on tullu on kesäki tullu. Mää voisi kahtua pääskyste lentua koko päivä. Sonku rukkoilis ulukua hilijaa mielesä yhtee pötköö Issää meitää, Herraa siunausta ja Levolle lasken Luojaani 

Rottisenryökäle saattaa munia omat munaasaki toisee linnu munie päälle. Ovat siinä mukavat ja kaua ootetut kottaraiset ihimeissää ja meki niitte puolesta. Me ootetaa kottaraisiaki takasi koko talavi, mutta rottiset ei lähe mihinkää muualle, vaikka mite toivos. Ne lempot pessii ja sotkii meillä lumilla ja sulilla. 

Rottiset ei ossaa syyäkkää ihimisittäin. Ne sohhii ruokaa lintulauoilla ja paiskaa sitä nokallaa joka suuntaan. Ei oo ihime, ettei kukkaa tykkää niistä. Meilläki kossit saattaa joskus koppasta muutama kehevelin pyssyllä toisille lentomaille, mutta mää en ossaa ampua millää. Herneillä joskus heitä ilikikurilla toisia niskaa. Sillei kukkaa kuole.

Äiti ja isä löysi rottisille oikia nimenki. Vasta ku ostettii lintukirija. Sitte me ymmärrettii uuellee see joululaulu sanat, josa varpune ojjouluaamuna ilima kotia ja saa ruokaa vaa säälistä.

Pystyrantune kolttu

Mää istun opiston juhulasalisa etupenkisä. On melkee kesä ja sinne on tuotu koivuja sisälle. Virsi nousee korkialle ja kertää suure salin seiniä myöte takasi jokkaisee penkkii. Ääni nuokkuu etteempäij passeli hittaasti niinku meijä virsillon tapana. Joskus värsyjä veisataa päällekkäinki ja som mu syämesä suurinta. Mää kerkiä kuunnella jokkaise soinnu ja ihimetelläkki niitte ihanuutta välisä.

Sisällon valosaa ku on päivä ja kesä ja aurinko paistaa juhulii jokkaisesta akkunasta. Mullon päällä uusi valakiapohojane kolttu, jonka helema alla on pönköttävvää harsua. Se tekkee hammeesta ihimeellise ja mää näytä siinä sallaa omasta mielestä sajulta, vaikkei semmosesta saakkaa varmaa äänee aatella.

Koltuson viheriöitä rantuja, jokka kulukee vyötäröltä helemaan ja rantujen keskellon punasia kukkia siistisä rivisä. Kolttu passaa mulle yhtä hyvi ku äitin tekemät, mutta tämä moon saanu kummitätiltä ja son siksi aiva erityinee. Semmosta ei oo ensinnäkkää kellää toisella. Ja son nii nätti, että mää melekee pujota muu silimät laattialle ku mää koko ajan silimäile niitä kukkia ja rantuja ja hypistele hyppysillä helema alla pönköttävä harsorreunaa.

Ku mää istuu, kolttu kasvaa muhkiaksi muu helemasa, enkä mää nää mun kenkiä ku kiikuttamalla niitä ylemmäksi polovista. Rannut mennee ristii ja mää laske mu käjet hammeehelemaa levähtää. Puhhee aikana mu ajatukset kerkijää käyä kaukana ku muu sormet silittää hammee kukkie terälehtiä.

Kolttu on yhtä ihana ku muu kummitäti. Mää oo sille tärkiä ja son ainua mun kummeista, joka tuo mulle lahajoja, vaikkemmää niitä ossaa oottaakkaa ku ei semmone oo nii tavallista. Mutta mää saa aina jotaki ihimettä. Niinku see satusee lusika, jota mää en ikkää hukkaa ja see sinisee kujotu villapaijaa, jossoo valakosia reunakuvioita ja jota mää pijän nii kaua, että mää kasvaa siihe liia suureksi.

Mää nää kummii silimisä aurinkua ku se kahtoo mua ja puhuttellee. See silimistä valluu muu silimii joka kerta hyvvyyttä, jonka mää paan taltee leikisti kirija vällii ku ee muualle ossaa.

Ku mää käyn kummilla kyläsä mää opin näkkee erityistä sievyyttä. Siinä jokkaine tavara on pistetty taite esille, ja liinavaatteet lintattu pinnoo nii että rusetit roikkuu sammaa suuntaa. Mää ala opetella kauneuen aakkosia ja mulla rasavillillä oo eesä pitkä elämä.

Latulasa laulaa linnukki aina

Pyhäsin kesällä paistaa aina aurinko ku meillei saja millonkaa. Koivut on viheriänä, ruohikko on viheriijjää  maantie ruskiijaa ja pölisee, ojanpyöntäröt täynä punasia vatukoita ja taivas sinisempää mitä talavella. Äiti ja isä päättää lähtä meijän kaas Latulaan ku mon ostettu meille uusi ratio. Son harmaa ja son Vennotapio ja siinon sanka ja kirijotusta ja se surisee ku see nappuloista painelee.

Isä ottaa ration kättee ja pistää päälle. Se saa puhua ja laulaa koko matkan perille asti ku me kävellää koko perhe sinne mehtäteitä kaikesa rauhasa. Me kävellää ensin pajan ohi mehtällaitaa ja käännytää ennen Honkisiltaa Latulaa. Se tie om maailiman nättein. Se kiemurtellee mehtä keskellä koko matkan ja me hypellää letkasa isäjja äitim peräsä. Välillä me hypätään turppaittee yli keskikohasa ja välillä me väistellää kusiaisia ja matoja rattaaittee kohisa.  Meillon jokkaisella pyhävaatteet päällä niinku joka pyhä.  

Latulan talo on pieni ja punanee ja son ollu joittenki mielestä ennee vanahaa Rauaskylä nätteimmällä paikalla. Kartano on iso tuvan takana ja eesä ja sielon sauna ja kaivo ja saunapoloku. Oma pihilaja ja kuusama saunan takana, vaikkei soo kuusama ku sillon ennen. Nysson toinen pensas.

Talosei ennää asu kukkaa, mutta kauempana on suota ja sieltä me käyää poimimasa hilloja äitii kaas ku mää kasvan isommaksi ja jaksan kantaa täyee ämpärii kotia. Nykki me käyää kahtomasa näkkyykö sielä hillankukkia vai onko se pakkanee kerenny niitä jo purra.

Latulasa ellää vielä näkymättömänä niitten pappan ja mummun henki, ku äiti sannoo, että Latulan mummua ja pappaa ihanampia eijjoo monikaa ihimine.  Ku äiti oli pieni, se kanto joka päivä päälärillä Latulaa maitua see velijelle ku soli justii syntyny ja niitte äiti oli kuollu siihee ja nii sitte Latulan mummu hoiti sitä. Näitä kävelyjä äiti kertoo meille ku me kävellää hilijaa sinne ja takasi ja käsitettää, että kello pysähtyy meillä aina pyhäsii. Me kävellää ja puhutellaa puukki ja tiietää, että Latulasa laulaa linnukki aina.

Ku me kävellää Latulan kartanolla, me löyetää sieltä violettia kukkaa. Siinon piparkaakkujen malliset lehet, eikä moo ikkää nähty semmosia ennee. Me otetaa  kukkaa vähäsee kotia ja ku muusta tullee aikune, mun  ommaa kotia leviää kaikkii paikkoihii sitä Latulan kukkaa ja nii sitä levijää meijä kottii kohta ku me tullaa takasi ja viijää ratio omalle paikalle tuppaa tuvan akkuna ettee.

Aikuset nuristaa väsykahavit ja me lapset tehhää pullasta ja maijosta topsukkaa. 

Pälävet on poisa

Meijän kartanolla on kesä. Kaikki pälävekki ojjo hävinny, vaikka kesä alakaa aina oikiasti justii niistä. Pälävet tietää aina ensimmäissä, että kesä on tulosa. Niistä sullaa lumi ku aurinko paistaa niihi kaikkei parhaite. Lume sulettua pälävistä pilikistää mustaa murraa ja harmaata heinää. Joskus niistä näkkyy viheriijää ruohuaki aivanku kesä ois vaa ollu lume alla piilosa talavelta.

Kesä tuo meille pikkulintuja, joitten tulua seurataa tarkastasti. Ku pääskyset tullee meillä huokastaa helepotuksesta, ku eijjoo virkumpia lintuja ku pääskyset, jokka koukkaa laajasa kaaresa melekee kartanohietikkoo asti. Jos moisin joskus lintu moisi ainaki pääskyne, ku moo nii nokkela ja sukkela, että kerkiä monasti ensimmäisenä joka paikkaa. Pahhuuteenki joskus. Niinku sillonku mää sylykäse mustikkasylykyä Kataja-Villen polokupyörä istumelle. Soli nolua. Ville on yksi rakkaimmista vieraista meillä, mutta moon pieni, enkä aina käsitä kuinka. Eikä äitii silimäkkää kerkiä joka nurkan taka.

Pääskysten pesät on hupasimpia, harmaat savia ja ne pystyy liimaamaa ne katorrajjaa.  Sieltä ne huitasee ihteesä pitkää liitoo kartano yli ja naveta taka ja kaikille laitumille asti. Ja lajo välikköö.

Kottaraisekki kuuluu kessää ja tullee joka vuosi yhtä varmasti ku kesä tullee. Västäräki kohalla mua aina alakaa naurattaa ku se keikuttaa pyrstyä nii mukavasti ja kävelee reippaasti iha ommaa tahtii. Västäräkit ovvarmaa pappie lintuja ku niillon mustat liperit. Tai emmää tiiä, voi ne olla ihimistenki.

Ku leivoset laulaa riihiaituuspellolla, isä käskee meitä kuuntelemmaa sitä tarkasti. Me kahtotaa ku ne lentää ojan pyörtänöille, joihin ne tekkee pessää, eikä me tytöt ainakaa mennä ikkää niitä pesiä särkemää. Joskus voijaa kahtella niitä munia ja kiertää pesiä varovasti kauempaa. Kerra mää itke surkiana pikkulinnuu pesällä. Soo iha aita vieresä ojasa ku me löyetää se naapuri Hannun kaas. Sielon jo poikaset ja mää tykkää Hannusta ku sillon ruskiat silimät ja son nätti ja mukava. Hannu käskee mun ottaa pesästä poikasia ja mää en ala ottaa ku muusta nii ei saa tehä. Tiiän sen vaikkoon vasta nelijä. Hannu suuttuu ja ottaa poikasen ja litistää sen kuoliaaksi enkä mää tykkää see jäläkee Hannusta millonkaa. Enkä nääkkää sitä ikinä. Mää en tapa lintuja ku yhesti ku kaajan vahingosa puisen laatikon kartanolla kananpoikasen päälle. Kärmeitä mää kyllä tapa ku kasvan, mutta nei ookkaa lintuja.

Kesän tietää siitäki, ku me saajaa kesäset koltut ja voijjaa juosta ulukona palijain jalloin. Liia aikusten ei silti saa avojalloin alakaa kulukia ku siitä voi tulla sairaaksi ja saaja kuoleman tauin. Hiirenkorvie aikaa kesä ojjo nii varmasti tullu, että sillo voi melekee aina hilipasta hyysikkä ilima kenkiä. Se alakaa Anttilasa olla ny justiisa sitä aikaa. Uusia perhosia aletaa jo oottamaa, mutta uusii pottuihi ovvielä pitkä aika, vaikka potut ojjo pantu aikoja sitte itämää.