Sisällon valosaa ku on päivä ja kesä ja aurinko paistaa juhulii jokkaisesta akkunasta. Mullon päällä uusi valakiapohojane kolttu, jonka helema alla on pönköttävvää harsua. Se tekkee hammeesta ihimeellise ja mää näytä siinä sallaa omasta mielestä sajulta, vaikkei semmosesta saakkaa varmaa äänee aatella.
Koltuson viheriöitä rantuja, jokka kulukee vyötäröltä helemaan ja rantujen keskellon punasia kukkia siistisä rivisä. Kolttu passaa mulle yhtä hyvi ku äitin tekemät, mutta tämä moon saanu kummitätiltä ja son siksi aiva erityinee. Semmosta ei oo ensinnäkkää kellää toisella. Ja son nii nätti, että mää melekee pujota muu silimät laattialle ku mää koko ajan silimäile niitä kukkia ja rantuja ja hypistele hyppysillä helema alla pönköttävä harsorreunaa.
Ku mää istuu, kolttu kasvaa muhkiaksi muu helemasa, enkä mää nää mun kenkiä ku kiikuttamalla niitä ylemmäksi polovista. Rannut mennee ristii ja mää laske mu käjet hammeehelemaa levähtää. Puhhee aikana mu ajatukset kerkijää käyä kaukana ku muu sormet silittää hammee kukkie terälehtiä.
Kolttu on yhtä ihana ku muu kummitäti. Mää oo sille tärkiä ja son ainua mun kummeista, joka tuo mulle lahajoja, vaikkemmää niitä ossaa oottaakkaa ku ei semmone oo nii tavallista. Mutta mää saa aina jotaki ihimettä. Niinku see satusee lusika, jota mää en ikkää hukkaa ja see sinisee kujotu villapaijaa, jossoo valakosia reunakuvioita ja jota mää pijän nii kaua, että mää kasvaa siihe liia suureksi.
Mää nää kummii silimisä aurinkua ku se kahtoo mua ja puhuttellee. See silimistä valluu muu silimii joka kerta hyvvyyttä, jonka mää paan taltee leikisti kirija vällii ku ee muualle ossaa.
Ku mää käyn kummilla kyläsä mää opin näkkee erityistä sievyyttä. Siinä jokkaine tavara on pistetty taite esille, ja liinavaatteet lintattu pinnoo nii että rusetit roikkuu sammaa suuntaa. Mää ala opetella kauneuen aakkosia ja mulla rasavillillä oo eesä pitkä elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti