Tirlittania, Tiinoja, Viisikkua ja Tartsaneita

Mää luem palio kirijoja, monasti muullonki ku sillonku taivas on violettina ja vaaliampunasena ja sinisenä sammaa aikaa. Sillonku om pimiää ja sillonku ov valosaa. Pyhänä ja arkina, sillonku on aikaa. Ku ei oo läksyjä, ku ei tartte puistella mattoja eikä luututa laattiaa. Tiskata taikka pyhkiä värkkejä. Tai leikkiä.

Äiti tietää Tirlittanista ja mää lue siitä tyttöriepusta kirijan yhtee kertaa. Mielee jää surua, mutta Tiina-kiriat on toista maata. Mää jouvu lukkee monen monta kirijaa ennenku Juha etes kahtoo Tiinaam päij. Ja oottaa yhtä monta josse vielä sitä vaikka joskus pussaa.

Viisikkoje mukana muusta tullee villi ja mää seikkaile niitte ja Pullam mukana vaikka misä. Ylleesä meijä mehtäsä, pajan takana ja liiterisä.

Meijä koulusa on palio kirijoja ja mää lainaa piente kaapista kaikki maholliset, jokka mua kiinnostaa. Mutta sitte mää halua lainata Tartsaneitaki ku äiti kertoo, että nov vielä jännittävämpiä mitä Tiinat tai Tirlittanit. Tai Viisikokkaa.

Tartsaneita saa lainata vasta viijennellä yläluokang kirijakaapista. Mää varmaa luje nii palio, että keskiluokaa opettaja antaa mulle luva lainata sieltä jo nelijännellä. Mää hyppää heti lijaanilla Afrikkaa ja luje joka sana apinoje kuninkaa elämästä. Sonnii jännittävvää, että mää meinaa kysyä äitiltä ja isältä, jos mää pääsisi Ambomaalle lähetystyöntekijöitte mukkaa. En kuitenkaa hirviä.